Mediassa on viime aikoina puhuttu paljon ”kuplista” ja polarisoitumisesta. Ihmisiä kehotetaan keskusteluun ja siltojen rakentamiseen eri tavalla ajattelevien kanssa, ajavat he mitä aatetta tahansa. Tuntuu, että keskustelua halutaan käydä vain keskustelun vuoksi, mutta onko siitä mitään hyötyä?

Kuplakeskustelusta saa kuvan, että ongelma olisi uusi, vaikka ovathan ihmiset ennenkin muodostaneet erillisiä ryhmiä. Reilut sata vuotta sitten säätyjen välillä ymmärrystä ja dialogia tuskin oli yhtään sen enempää kuin nykyäänkään. Vaikka samanlaista yleisesti tunnustettua luokkajakoa ei enää ole, tiettyjä ryhmiä arvostetaan silti enemmän, mikä näkyy esimerkiksi eri alojen palkoissa. Jos vain ylimpien luokkien mielipiteillä ja intresseillä on väliä, eikä osa yhteiskunnan jäsenistä koe kuuluvansa yhteiskuntaan, voiko sitä edes sanoa yhteiskunnaksi?

Usein henkilöt, jotka vaativat keskustelua ihmisryhmien välille ovat itse asemassa, jossa heihin ei henkilökohtaisesti kohdistu esimerkiksi rasismia tai homofobiaa.

Monelle ”kupla” on suojakupla, jossa voi olla turvassa omana itsenään. Kokemus on opettanut, että sen ulkopuolella päälle sataa helposti vihaa ja halveksuntaa.

Jo uutisia lukiessa törmää ikäviin kommentteihin liittyen eri vähemmistöihin. Ulospäin pieneltä tuntuvat asiat satuttavat, kun niitä kuulee ja näkee jatkuvasti. Mitä enemmän näitä asioita kertyy päälle, sitä vähemmän keskustelua jaksaa käydä.

Usein henkilöt, jotka vaativat keskustelua ihmisryhmien välille ovat itse asemassa, jossa heihin ei henkilökohtaisesti kohdistu esimerkiksi rasismia tai homofobiaa. Lukemalla ja kuuntelemalla myös eri tavalla ajattelevien ajatuksia olen useasti ymmärtänyt olleeni väärässä tai saanut ainakin uusia näkökulmia asioihin. Aikaisemmin olin esimerkiksi sulkenut silmäni lihantuotannon ongelmilta, vaikka sisimmässäni tiesin valintojeni olevan ristiriidassa arvojeni kanssa. Vasta, kun uskalsin ottaa tiedon vastaan, sain rohkeutta muuttaa myös toimintaani.

Vasta, kun uskalsin ottaa tiedon vastaan, sain rohkeutta muuttaa myös toimintaani.

Vaikka keskustelun tarkoitus ei välttämättä ole muuttaa toisen mielipidettä, joskus voi käydä niinkin. Tuntemani ihmisen asenne sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan muuttui, kun kerroin syrjinnästä, jota vähemmistöt kohtaavat. Asennemuutos oli mahdollinen, sillä tällä ihmisellä on kyllä empatiaa, vain tieto puuttui. Ilman keskustelua muutosta tuskin olisi tapahtunut.

Sen lisäksi, että keskustelu on avartavaa ja mielenkiintoista, se on myös välttämätöntä, koska mikään ei etene ilman kommunikaatiota. Kommunikaatioon kuuluu kuitenkin toisen kunnioitus, eikä keskustelua tarvitse käydä, jos keskustelukumppanin ideologia perustuu väkivaltaan.

Kommunikaatioon kuuluu kuitenkin toisen kunnioitus, eikä keskustelua tarvitse käydä, jos keskustelukumppanin ideologia perustuu väkivaltaan.

Jos ihmiset halutaan tuoda lähemmäs toisiaan, tarvitaan kunnioituksen ja empatian lisäksi eriarvoisuuden vähentämistä. Kuplista puhuttaessa keskitytään yleensä ideologisiin eroihin, mutta kuten säätyaikana, kuilu rikkaiden ja köyhien välillä näyttää olevan niin leveä, ettei näköyhteyttä toiselle puolelle ole.

Jos päättäjät elävät täysin omassa maailmassaan, heidän ratkaisunsa ovat ristiriidassa todellisuuden kanssa, minkä seurauksena loputkin yhteydet katoavat. Sanotaan esimerkiksi, että tuloerojen kasvu ei ole ongelma, köyhyys on. Tuloerojen vähentäminen kannattaisi kuitenkin jo senkin takia, että kokemus oikeudenmukaisesta kohtelusta ylläpitäisi yhteiskuntarauhaa.

Aikaisemmin mainitsemani tuntemani ihminen muuten mainitsi myöhemmin allekirjoittaneensa vetoomuksen translain puolesta. Vaikka elämme kuplissa, voivat niiden seinät olla joskus ohuempia kuin luulimmekaan.

 

Teksti ja kuvitus: Hanna Kivistö

Post Author: Loukko

You may also like

Pihalla-elokuvassa kaikki on vähän pihalla – katsojakin

Pihalla | Draamakomedia | ohjaus Nils-Erik Ekblom | ensi-ilta 30.11.2018

Oikeaoppisen uhmakkuuden oppikirja

TLDR: Aktivistien henkilökertomukset ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestölle omistettu luku ovat kirjan

Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on sininen kirja mielen sairaudesta

Sanna-Mari Paakki, taiteilijanimeltään Vanamo Karhupuro, on kirjoittanut esikoisteoksenaan pienen sinisen