TLDR: Aktivistien henkilökertomukset ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestölle omistettu luku ovat kirjan parasta antia, mutta muuten se sisältää vaarallisen määrän pseudotiedettä. Ryöpättävä huolella ennen käyttöä, jonka jälkeen ihan kiva, mutta parempiakin opuksia on tarjolla.

Pystytkö lukiessasi kyseenalaistamaan antiautoritaarisen kirjailijan auktoriteetin vai imetkö kaiken tiedon mukisematta? Bruce E. Levinen Resisting Illegitimate Authority lupaa antaa työkaluja antiautoritaarisuuteen ja tarjoaa pseudotieteellään hyvän koealustan hyödyntää oppejaan käytännössä.

SV: maininta alkuperäiskansan kansanmurhasta ja kolonisaatiosta, pseudotiede, salaliittoteoria, maininta kouluammunnasta, lääke-, terapia- ja rokotevastaisuus, kielikuva ruoskinnasta

Bruce E. Levine on julkaissut parikymmentä vuotta kiistanalaisia kirjoja omasta näkemyksestään psykologiasta. Hän on yrittänyt murtaa vallalla olevia tieteellisiä käsityksiä diagnooseista, lääkkeistä ja erilaisista hoitomuodoista käyttäen apunaan kliinisen psykologian tohtorisarvoaan. Resisting Illegitimate Authority on ensimmäinen kirja, jossa hän käsittelee antiautoritaareja ja politiikkaa yleisemmin.

”Ajattelevan henkilön opas antiautoritaarisuuteen – strategioita, työkaluja ja malleja” on kova lupaus, jota teos ei lunasta.

Aktivismin historian oppitunti

Odotin kirjaa etukäteen kovasti, sillä se vaikutti alaotsikkonsa takia mielenkiintoiselta. ”Ajattelevan henkilön opas antiautoritaarisuuteen – strategioita, työkaluja ja malleja” on nimittäin aika kova lupaus. Lukijana odottaa jämäkkää tietopakettia ja vinkkilaaria, mutta iso lupaus johti isoon pettymykseen.

Sisältö nimittäin koostuikin pääosin antiautoritaaristen merkkihenkilöiden henkilötarinoista, historiasta ja yksittäisten ihmisten analysoimisesta. Läpi ruoditaan muun muassa Emma Goldman, George Carlin, Malcolm X, Henry Thoreau, Helen Keller, Noam Chomsky ja jopa Ted Kaczynski.

Teos vaikutti alkuun kuivalta ja vanhaa toistavalta, mutta kirjan edetessä sen lähestymistavan arvon huomaa. Vaikka mielestäni kirjailijan tekemä raja antiautoritaarisuudessa epäonnistuneiden ja onnistuneiden aktivistien välillä onkin usein häilyvä ja keinotekoinen, auttavat elävät esimerkit havainnoimaan jo tapahtuneita asioita. Näin pystyy analysoimaan, miten yksilöiden kannattaisi tulevaisuudessa toimia.

Kaiken kaikkiaan 20 henkilötarinaa rytmittävät kirjan aiheita. Alkupuolen historiikkien avulla käsitellään sitä, miten marginalisoimista ja kriminalisoimista käytetään ihmisten tukahduttamiseen. Loppupuolella taas vertaillaan sitä, ketkä kirjoittajan mielestä ovat onnistuneet kapinassaan ja ketkä eivät, ja mitkä asiat esimerkkihenkilöiden elämissä ovat johtaneet erilaisiin tuloksiin.

Kolonisaatio osana autoritaarisuutta

Kirjan keskellä oleva Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoja käsittelevä luku nousee erityisen tärkeäksi. Siinä tuodaan hyvin moninaisesti ja raa’asti esille, miten kansanmurha on ollut tapa pyyhkiä pois kulttuurit, jotka eivät elä jäykän hierarkkisesti ja jotka kieltäytyvät muuttamasta elintapojaan valtausta tekevän kulttuurin mukaiseksi. (Alkuperäiskansat ympäri maailmaa ovat kokeneet samoja asioita, ja tämän tiimoilta on suomalaisten tärkeä tutustua saamelaisten historiaan ja suomalaisten kolonisaatioon, mutta tämä jääköön kirja-arvostelun raameissa tärkeäksi sivuhuomautukseksi, joka kuitenkin liittyy aiheeseen.)

Kansanmurha on ollut tapa pyyhkiä pois kulttuurit, jotka eivät elä jäykän hierarkkisesti ja jotka kieltäytyvät muuttamasta elintapojaan valtausta tekevän kulttuurin mukaiseksi.

Yhteisön tärkeys ja ilo

Entäpä ne kirjan alaotsikossa mainostetut strategiat, työkalut ja mallit sitten? Ne jäävät hyvin ohuiksi ja ovat lopulta melko itsestäänselviä, vaikka toki arvostettavia sinänsä. Kirja käytännössä ohjeistaa ihmisiä lisäämään iloa, nautintoa, turvaa ja vakaita ihmissuhteita omaan elämään.

Levinen mielestä ”menestyneet” ihmiset ovat säilyttäneet elämänilon, taloudellisen turvan ja merkityksellisen elämän niin sanotun aktivismin ulkopuolella. ”Epäonnistuneet” taas ovat eristäytyneet, sisällyttäneet elämäänsä pääosin tai kokonaan maailman pahuuden ja sitä vastaan taistelun, toimineet itsetuhoisesti ja olleet jäykän puhdasoppisia tuoden näin kurjuutta itselleen ja purkaneet pahan olon epärakentavasti.

Resisting Illegitimate Authority  ei anna antiautoritaarisuudessa onnistumiseen juurikaan konkreettisia työkaluja, mutta näen sen korostavan yhteisön merkityksen ja niiden luomisen oleellisena. Matalan kynnyksen toiminta, syrjäytyneisiin kurottaminen ja muiden hoivaaminen ovat vallankumouksellista ja äärimmäisen tärkeää toimintaa, jolla luodaan hyvät edellytykset pitkän tähtäimen kestävälle muutokselle.

Matalan kynnyksen toiminta, syrjäytyneisiin kurottaminen ja muiden hoivaaminen ovat vallankumouksellista ja äärimmäisen tärkeää toimintaa, jolla luodaan hyvät edellytykset pitkän tähtäimen kestävälle muutokselle.

Tietynlaisena onnistumisen mallina voi myös pitää kirjassa usein mainittua maallemuuttoa ja omavaraisuutta. Vaikka nämä asiat kirjassa todetaan totuudenmukaisesti mahdottomiksi toteuttaa nykyisessä yhteiskunnassa ainakaan suuressa mittakaavassa, voi niistä oppia jotakin ja ottaa osia omaan arkeensa kykeneväisyytensä mukaan. Olennaisia ovat esimerkiksi kulutuksen vähentäminen, oman luontosuhteen kehittäminen, kotiviljelyn kokeilu ja erilaisten korjaustaitojen opettelu.

Kuitenkin nämä kaikki strategiat ja työkalut on tuotu jo aiemmin esiin muissa, paremmissakin kirjoissa, jotka on myös julkaissut sama kustantamo AKPress. Joyful Militancy (suom. “iloluontoinen taistelu”) ja Emergent Strategy (suom. “muotoutuva strategia”) ovat myös tänä vuonna julkaistuja kirjoja. Ne ovat saaneet paljon arvostusta ja herättäneet toiveikasta innostusta ihmisissä, jotka haluavat muuttaa maailmaa ilman itsensä ruoskimista naularaipalla palaen samalla nopeasti loppuun sankarimarttyyrina.

Diagnoosina suru ja uhmakkuus

Kirjan teksti keskittyy korostetusti lääketieteellistämisen ja lääkityksen ympärille. Levine tuo esille turhien ja haitallisten diagnoosien, kuten ODD:n – oppositional defiant disorderin (suomeksi kutakuinkin “uhmakkaana vastustuksena ilmenevä häiriö”), olemassaolon. Sen voi saada Yhdysvalloissa melko kepein perustein vain käytännössä kyseenalaistamalla valtarakenteita ja vallassa olevia henkilöitä ja ärsyyntymällä niistä. Tämän lisäksi mainitaan myös se, kuinka uusimpaan amerikkalaiseen mielenterveysdiagnoosioppaaseen sisällytettiin niinkin arkipäiväinen ja normaali asia kuin suru. Sitä varten voi siis saada oman diagnoosin ja lääkityksen, se kun nähdään sairaalloisena tilana.

Yhdysvalloissa diagnoosin voi saada käytännössä vain kyseenalaistamalla valtarakenteita ja vallassa olevia henkilöitä.

Tässä kuitenkin aletaan lähestyä kirjan suurinta ja vakavinta ongelmaa, joka on pseudotiede. Sisäiset hälytyskelloni soivat, kun jo melko alussa mainittiin ”Big Pharma”, eli myyttinen maailmanlaajuinen lääkeyhtiöiden salaliitto ihmisten ylilääkitsemiseen pääoman kasvun nimissä. Kirjassa kritisoidaan oikeutetusti ylidiagnosoimista ja tottelemattomuuden patologisoimista, mutta Levine painaa kaasun aika lujasti pohjaan ja lentää ajoradalta pöheikköön. 

Lääkevastaisuus syö tieteellistä uskottavuutta

Kirja paasaa siitä, miten mielenterveyteen annettavat lääkkeet passivoittavat ihmisiä ja estävät heitä toimimasta arvomaailmojensa mukaisesti. Tämähän ei tietenkään ole totta, vaan haitallinen väittämä, joka kiertää toisinaan antikapitalistisissakin piireissä. Monet ihmisistä nimenomaan kykenevät toimimaan yhteiskunnallisissa liikkeissä lääkityksen voimin, sillä ne antavat tarvittavan tuen muuten niin hirvittävässä maailmassa. Tämä on räikeästi ristiriidassa kirjan ydinsanoman kanssa; jos ihminen on kapitalismin alla eristetty, syrjäytynyt ja monin tavoin sorrettu, niin miten nautintoa ja taloudellista turvaa voi ylipäätänsä hankkia mahdollisten mielenterveysongelmien lamaannuttamana, etenkin jos edellä mainitut mielialalääkkeet ovat niin ”vaarallisia” ja niitä pitää välttää?

Kirjailija on hyvin lääke- ja terapiavastainen, väittää kouluammuntojen syyksi masennuslääkkeitä ja vastustaa tietenkin myös rokotteita.

Kirjailija jopa uskaltaa väittää, että skitsofreenikoille olisi kehitetty hieno lääkkeetön tai lähes lääkkeetön hoitomuoto, joka on menestyksekäs mutta jota lääkeyhtiöt eivät vain halua tuoda julki. Tätä hoitomuotoa on tutkittu muiden tahoilta ja se on tosiaan osoittautunut lupaavaksi ja kiinnostavaksi, mutta se on erittäin kokeellinen eikä mitenkään valmis. Kirjailija siis muuntelee epämiellyttävän huolettomasti faktoja tekstissään vastaamaan omaan käsitystään lääkeyritysten pahuudesta. Tutkiessani kirjan lukemisen jälkeen tarkemmin Bruce E. Levinen taustoja tuli erittäin selväksi, että kirjoittaja on hyvin lääke- ja terapiavastainen, väittää kouluammuntojen syyksi masennuslääkkeitä ja vastustaa tietenkin myös rokotteita.

Kirjassa käytetään lähteenä asiallisten kirjojen lisäksi välillä myös alternet.orgia, jota en henkilökohtaisesti koskaan laittaisi tukemaan mitään tekstiäni ja vakuuttamaan sen todenmukaisuutta. Toisaalta kirjoittaja monesti vetoaa muutenkin ihan pelkkiin omiin kokemuksiinsa ilman sen kummempaa perustelua. Levine myös käyttää normie-termiä, joka on sheeplen (sheep + people = sheeple, lammasmainen ihminen tai ihmisryhmä) kaltainen loukkaukseksi tarkoitettu sana, jolla alennetaan ”vastapuoli” tietämättömäksi ameebaksi, joka ei näe vallalla olevia salaliittoja. Se ei anna kirjoittajasta kovin kypsää vaikutelmaa ja on vain ärsyttävää.

Ei täysin käyttökelvoton

Okei, eli paljon negatiivista selkeästi on tässä nidottuna. On kuitenkin tärkeää vielä summata kirjan ansiot. Kirja ei nimittäin ole yksiselitteisen käyttökelvoton.

Resisting Illegitimate Authority tuo esille laajan joukon erilaisia ihmisiä, joita yhdistää kyky kyseenalaistaa auktoriteetti ja toimia sen mukaan. Tarinat ovat sujuvia, kiinnostavia ja monipuolisia, ja näissä kirjailija kykenee näkemään sen, että hänen mielestään onnistuneet ihmiset eivät ole täysin hyveellisiä eivätkä epäonnistuneet millään tavoin ihmishirviöitä. Kirjan alussa panostettiin myös termien määrittelyyn. Jotta voi oikeasti ymmärtää lukemaansa, on purettava akateemisilta tai vierailta kuulostavia sanoja. Hyvää tässä yhteydessä oli myös se, että teoksessa tehtiin ero antiautoritaaristen ja eri tavalla vain periaatteen vuoksi tottelemattomien tai auktoriteetteja vastustavien ihmisten välillä.

Kirja toimii mielestäni parhaiten kokoelmana ja historiapläjäyksenä erilaisista aktivisteista yksissä kansissa sellaiselle henkilölle, joka haluaa saada pohjustusta ja hyvää perustietoa, kunhan pitää mielen kriittisenä ja valppaana erilaisille tieteellisille väittämille.

Luettuasi antiautoritaarisen ihmisen kirjoittaman kirjan antiautoritaarisista ihmisistä, pystytkö kyseenalaistamaan kirjailijan auktoriteetin vai imetkö kaiken tiedon mukisematta?

Jollain kierolla tavalla Resisting Illegitimate Authority toimii itsessään testialustana sille, kuinka paljon lukija nielee asioita totuuksina vain koska joku tohtorisarvon omaava on ne epämääräisesti tekstiksi muotoillut. Tämä saa minussa samaan aikaan esiin pettymystä, sillä kirjan hyvät puolet voidaan ja mitä luultavimmin tullaan tarvittaessa mitätöimään huonon tieteen takia, mutta samaan aikaan myös jotain tyytyväisyyteen viittaavaa. 

Luettuasi antiautoritaarisen ihmisen kirjoittaman kirjan antiautoritaarisista ihmisistä, pystytkö kyseenalaistamaan kirjailijan auktoriteetin vai imetkö kaiken tiedon mukisematta? Siinä on jotakin hinnatonta.

Arvio 2/5

 

MIKÄ?

Resisting Illegitimate Authority (suom. ”perusteettoman auktoriteetin vastustus”) on AKPressin tuoreimpia julkaisuja. AKPress on seitsemän työläisen omistama kustantamo, joka on keskittynyt anarkistiseen materiaaliin. Kirja saapui minulle AKPressin kuukausitilauksen myötä, jota haluan suositella kaikille, jotka haluavat tukea ja lukea poliittista kirjallisuutta. Suomeen tilattaessa summa on postituksineen noin 30€ kuussa ja sisältää kaikki maksetun kuukauden aikana julkaistut kirjat sekä satunnaisia yllätyksiä. Kavereiden kesken kannattaa kerätä summa kokoon ja tilata yhteiseen käyttöön, jos summa on liian korkea säännölliseen sitoutumiseen.

Lisättäköön, että AKPress ei sponsoroi minua, mutta en panisi sitä myöskään pahitteeksi, vink vink!

Kirjan sisältövaroitukset (mahdollisimman kattava, jotain voi puuttua):
aseet, itsemurha, päihteet, väkivalta (perhe, poliisi), veitset, r/iskaus, viiltely, sota, alkuperäiskansojen sorto ja kansamurha, eheytyshoito, vankilaolosuhteiden kuvaus, kuolemantuomio, pakkosterilisaatio, natsit, holokausti, My Lain teurastus, orjuus, homoviha, alkoholismi, pakkolääkitys, pakkohoito

Kirjoittaja: Viivi Riuta

Post Author: Loukko

You may also like

Pihalla-elokuvassa kaikki on vähän pihalla – katsojakin

Pihalla | Draamakomedia | ohjaus Nils-Erik Ekblom | ensi-ilta 30.11.2018

Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on sininen kirja mielen sairaudesta

Sanna-Mari Paakki, taiteilijanimeltään Vanamo Karhupuro, on kirjoittanut esikoisteoksenaan pienen sinisen

Musta koira huutelee nurkkapöydästä

Musta Koira on tuore kouvolalainen yhtye, jonka riveistä löytyy sekä