Pihalla | Draamakomedia | ohjaus Nils-Erik Ekblom | ensi-ilta 30.11.2018
Sisältövaroitukset: juonipaljastuksia, alkoholia, huumeita, seksiä

Pihalla on iloiseksi jättävä elokuva poikien välisestä rakkaudesta. Erityisesti sen arvoksi nousee homouden mutkaton käsittely positiivisena asiana tragedianarratiivin sijaan.

Kesä on alussa, ja Miku surffailee netissä. Isoveli Sebu haluaa järjestää tuhobileet, joissa meininki on katossa ja pikkuveli viimeinkin ”saisi pesää”. Asiat etenevät nopeasti, ja pian on juhlaväki koossa. ”Tuhobile” on sanana itseään ennustava ja hyvin kuvaava, ja illan aikana asunto alkaa kärsiä pirskeiden edetessä. Aamulla koti näyttää juuri vallatulta talolta, ja tästä vanhemmat eivät ole kovinkaan innostuneita tullessaan yllätysvisiitille aamutuimaan. Perhe tarvitsee välittömästi mökkilomaa. Matkalla määränpäähän äiti heittää raivostuneena Mikun kännykän moottoritielle, joten sekin yhteys ulkomaailmaan katkeaa. Tuleva kesä alkaa vaikuttaa siltä, että aika matelee mietiskellessä katkeran tylsistyneenä, mitä tulikaan tehtyä isoveljen mielijohteesta.

Vieras on Mikun ikäinen nuori poika, Elias, joka osoittaa heti kiinnostusta tutustumiseen ja yhdessä kalastamiseen.

Mökkirantaan kuitenkin tulee veneellä naapuri, joka haluaa hyvän etiketin mukaisesti tervehtiä. Vieras on Mikun ikäinen nuori poika, Elias, joka osoittaa heti kiinnostusta tutustumiseen ja yhdessä kalastamiseen. Vaikka pojat ovat keskenään varsin erilaisia, myönteiset tunteet heräävät jo varhain. Flirtti lentää Eliaksen suunnalta, ja pian Miku on keskellä tutkimusmatkaa omaan seksuaalisuuteensa ja ihmissuhteiden opetteluun. Konfliktit seuraavat tietenkin kummankin elämää, ja lopputuloksesta ei voi olla varma. Miten käy nuoren rakkauden?

Tätä draamakomediaa oli mukava katsoa. Leffa ei koreile lavasteilla tai suurilla erikoisefekteillä, vaan luottaa henkilöiden väliseen kemiaan ja kauniiseen luontomaisemaan. Kukaan ei puhu keinotekoista kirjakieltä, eivätkä näyttelijöiden ilmeet tai eleet ole väkinäisiä. Keskustelut eivät myöskään aina suju sulavasti, vaan niissä tulee hermostuneita plörähdyksiä ja rönsyjä. Arkisuus kokonaisuudessaan viehättää ja lisää samaistuttavuutta. Kännyköiden kautta viestittely on huomioitu nykyajan realiteetiksi, ja katsoja pysyy perässä puhekuplien pompahdellessa ruutuun lyhyiden dialogien rakentuessa ja kadotessa ääneti.

Arkisuus tuo mukanaan toisaalta myös rujon puheen, jossa kuvaillaan toistuvasti seksiä hyvin moninaisin, rivoinkin ilmauksin. Jossain kohtaa tämä tuntuu puskevan yli, ja jäin ajattelemaan, että seksin läsnäolo hahmojen mielissä olisi ymmärretty vähemmästäkin, hienovaraisemmin keinoin.

Päähenkilöiden välistä kommunikaatiota ja suhteen etenemistä on ilo katsoa. Miku on suloinen, epävarma ja ujo poika, kun taas Elias on itsevarma, päällekäyvä ja itsekäs. Hahmot pelaavat silti hyvin yhteen, ja side heidän välillään tuntuu aidon lämpimältä ja kiintymykselliseltä. Kohtaukset, joissa on arkista hellyyttä ja silittelyä, ovat yksinkertaisesti kauniita. Muutkin hahmot ovat välittömän aitoja, ja etenkin Mikun äiti on näytelty loistavasti kaikessa kireydessään, raivossaan ja lempeydessään.

Tarinalle ja tunnelmalle jää tilaa muodostua katsojan mieleen ilman liiallisia ärsykkeitä. Hiljaisillekin hetkille uskalletaan antaa aikansa, kun järvimaisemat ja havisevat puut maalaavat tapahtumaympäristön, tai kun roolihahmot vain ovat hetken lähekkäin sanomatta mitään.

Tarinalle ja tunnelmalle jää tilaa muodostua katsojan mieleen ilman liiallisia ärsykkeitä. Hiljaisillekin hetkille uskalletaan antaa aikansa, kun järvimaisemat ja havisevat puut maalaavat tapahtumaympäristön, tai kun roolihahmot vain ovat hetken lähekkäin sanomatta mitään. Pidin myös kohtauksesta, jossa ääni laitettiin kokonaan pois päältä visuaalisuuden vahvistamiseksi. Joissakin kohtauksissa kuvaus ja leikkaus tosin tuntuvat hitusen kömpelöltä ja hapuilevilta, mutta ne eivät ratkaisevasti vähennä tunnelmaa.

Vaikka elokuvassa nähdään paljon alkoholin ja huumeiden käyttöä, sitä ei näytetä pelkästään tavoiteltavana tai siistinä asiana. Päihteet näytetään jännittävien puoliensa lisäksi myös lopulta tarpeettomina hauskuudelle, eikä ikäviä sivuvaikutuksiakaan unohdeta. Se on tervetullutta, ja heijastelee kai osittain päihteiden käytön yleistä vähentymistä nuorten keskuudessa.

Jotkin epäselvyydet ja juoniaukot jäävät kuitenkin elokuvassa vaivaamaan. Se, että Miku saa kännykän lainaan Eliakselta, on juonen kannalta hyvin tärkeää, mutta tosielämässä tilanteen olisi vaikea kuvitella tapahtuvan tuolla tavalla; oman kännykän antaminen kaikkine tietoineen, kuvineen ja yhteystietoineen lähes tuntemattomalle käytettäväksi on sellainen asia, jonka vain harva oikeasti tekisi. Eliaksen siskon sekä äidin taustoja olisi ollut myös hyvä avata vaikka vain pari minuuttia tai parilla ytimekkäällä vuorosanalla: miksi Sini ylipäätään käyttää huumeita? Miksi Eliaksen äiti on niin sekaisin, että jättää miehensä? Nuo asiat jättävät tyhjiön, johon kaipaisi täydennystä. Toisaalta – eihän elämässä koskaan muutenkaan saa kaikkiin asioihin vastauksia, etenkin jos kyseessä on kesäheilan elämä ja perhesuhteet.

Jokaisella on oma muotonsa olla pihalla. Aiheet vaihtelevat seksuaalisuudesta huumeisiin ja oman työpaikan epävarmasta tulevaisuudesta aina narkolepsiaan ja puutarhan hoitoon. Näitä oli itse asiassa hauska miettiä ja havaita jälkikäteen.

Jännittävää ja oleellista on se, että myös katsoja on elokuvan edetessä moneen otteeseen ihan pihalla. Asiat aukenevat, jos aukenevat, vasta jälkeenpäin. Se tuntuukin olevan toinen kannatteleva teema seksuaalisuuden lisäksi. Pihalla oleminen ei ole mitenkään huono juttu, vaan kohtaukset jäävät mieleen pyörimään ja henkilöhahmoja pyrkii tulkitsemaan vielä jälkeenpäinkin.

Jokaisella hahmolla on oma muotonsa olla pihalla. Aiheet vaihtelevat seksuaalisuudesta huumeisiin ja oman työpaikan epävarmasta tulevaisuudesta aina narkolepsiaan ja puutarhan hoitoon. Näitä oli itse asiassa hauska miettiä ja havaita jälkikäteen.

Kukaan ei ole tietoinen siitä, missä kaikkinensa mennään, mutta jokaisella on oma palasensa ja tietonsa tapahtuneista. Niistä voi luoda oman tulkintansa tai jättää tarinan sikseen sellaisena kuin se esitetään.

Elokuva on hiomaton timantti, jota olisi voinut hitusen verran vielä viilata. Yksi selkeä parannus olisi saatu aikaan tuomalla esiin muitakin kuin valkoisia tai valkoiseksi tulkittavia, cissukupuolisia, laihoja (tai lihaksia täyteen pumpattuja) ja kykeneväkehoisia ihmisiä.

Katsomiskokemus jää kuitenkin positiivisen puolelle, ja elokuva tuo myönteisellä tavalla esille poikien välistä rakkautta. Homous näytetään normaalina, tavallisena ja jopa mutkattomana asiana. Se ei ole häpeällistä tai piiloteltavaa. Tämä on kulttuurin kannalta hyvin tärkeää, koska usein seksuaalivähemmistöistä kertovat tarinat käydään läpi tragedian kautta. Tarvitaan enemmän tällaisia kuvauksia, joissa herää toivoa ja iloa itsensä löytämisestä, ja joihin samalla monet ihmiset voivat samaistua.

Arvio: 3 ½ / 5

 

Teksti: Viivi Riuta
Kuvat: Ten Thousand Hearts

Post Author: Loukko

You may also like

Oikeaoppisen uhmakkuuden oppikirja

TLDR: Aktivistien henkilökertomukset ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestölle omistettu luku ovat kirjan

Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on sininen kirja mielen sairaudesta

Sanna-Mari Paakki, taiteilijanimeltään Vanamo Karhupuro, on kirjoittanut esikoisteoksenaan pienen sinisen

Musta koira huutelee nurkkapöydästä

Musta Koira on tuore kouvolalainen yhtye, jonka riveistä löytyy sekä