fuck imposed gender roles. fuck scene normativity. fuck who you like if they like it too. if you don’t like to fuck, don’t. fuck DIY micro capitalism. fuck bro core. fuck separatism. fuck treating trans kids differently. fuck thinking lifestyle choices make a difference. fuck me. fuck you. fuck them. fuck negativity. destroy cisheteropatriarchy. destroy the prison system. destroy cops. go vegan.

Normeja vastaan hyökkäävä Raivoraittius on Suomen maaperällä erityislaatuinen yhtye monessakin mielessä. Queercorea kyllä löytyy maailmalta, mutta Suomessa genre on vielä lapsenkengissään, eikä Raivoraittiudelle taida löytyä vertaista. Anteeksipyytelemätön bändi julistaa niin sukupuolinormatiivisuutta, kapitalismia kuin lihansyöntiäkin vastaan eikä säästele sanoja kritisoidessaan maailman nykymenoa. Ja kuten nimestä voi päätellä, osansa saa myös päihdekeskeisyys, joka tuntuu toisinaan olevan erottamaton osa alakulttuureitakin. Ei siis ihme, että yhtye herättää tunteita!

 

Raivoraittius on kumonnut normeja heti perustamisestaan lähtien. Yhtye nimittäin aloitti keikkailu-uransa suoraan Kaakkois-Aasian kiertueella vuonna 2011 – ei mikään tavallisin tarina. Miten näin kävi?

Camille: Nykyisistä jäsenistä tuolla oltiin vaan minä ja Timo. Meidän entinen rumpali oli järkkäämässä toiselle bändilleen sitä kiertuetta, mutta ne ei päässytkään lähtemään. Meillä oli tää bändi perusteilla ja ehdotettiin, et entä jos tultais uudella bändillä. Oli se aika älytön juttu ja rankka ja kallis reissu, maksettiin kaikki itse. Toisaalta myös ainutlaatuinen kokemus, ja muuten ei varmaan olisi kavereita siellä päin.

Camille: Oon ite miettinyt sinne lähtemisen etiikkaa jälkikäteen, että liittyykö siihen jotain jälkikolonialismia, että valkoiset punkkarit pohjoismaasta menee toiselle puolelle maailmaa entisiin siirtomaihin soittamaan käppäcorea. Singaporelainen Cher, joka sitä kiertuetta järkkäsi, kehui kyllä jälkikäteen meitä siitä, että oltiin maanläheisiä ja kohdattiin ihmiset aidosti ja oltiin tietoisia etuoikeuksistamme, mikä oli tietty kiva kuulla. Usein kuulee ihmisten puhuvan punkista valkoisena alakulttuurina. Se väite jättää huomiotta paitsi ison osan historiaa, niin myös Euroopan ja USA:n ulkopuoliset nykyiset punk-skenet, jotka ei oo yhtään valkoisia.

Olen miettinyt, liittyykö siihen jotain jälkikolonialismia, että valkoiset punkkarit pohjoismaasta menee toiselle puolelle maailmaa entisiin siirtomaihin soittamaan käppäcorea.

Timo: Mutta siis onhan esimerkiksi suomalainen punk-skene aika helvetin valkoinen alakulttuuri, ja sitä on ihan tervettä vähän tarkastella kriittisessä valossa. Punkista kuulee puhuttavan valkoisena alakulttuurina varmaan just sen takia, että se “virallinen” punk-historia, ja se kuinka sitä uudelleenkerrotaan, keskittyy lähinnä Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan ja siihen, minkälaisessa suhteessa nykyiset bändit on sitten niihin bändeihin ja toimijoihin.

Sanomanne on hyvin suorasukainen. Onko musiikki teille väline? Uskotteko, että musiikilla voidaan saada aikaan sosiaalista muutosta?

Camille: Kulttuuri on ihmistoiminnan yksi peruspilari, ja uskon, että muutokset kulttuurissa vaikuttaa yhteiskuntaan. Siihen liittyy myös rakenteet kulttuuri-instituutioissa, jollainen punk-skenekin tavallaan on. Eli ei pelkästään se, millaista kulttuuria tehdään, vaan myös se, miten ja millaisilla ehdoilla sitä tehdään ja kuka sitä saa tehdä – kenellä siihen on mahdollisuus, tekijänä ja kokijana. En usko esimerkiksi, että yksittäiset sanoitukset muuttaa kauheasti maailmaa, mutta uskon että sillä on merkitystä, että me soitetaan tosi monenlaisissa tapahtumissa punk-festareista feministitapahtumiin ja taidegallerioihin. Mulle se rajapintojen särkyminen on oleellinen juttu. Ja se, että on epänormatiivisia transtyyppejä lavalla, voi parhaimmillaan saada jonku ajattelemaan että jaa, noinkin voi olla olemassa ja silti olla aktiivinen toimija.

Timo: Sosiaalinen muutos kuulostaa joltain valtavalta projektilta, jossa vaikutetaan johonkin valtavaan staattiseen instituutioon. Osittain se pitääkin varmaan paikkansa, mutta musta tuntuu ehkä mielekkäämmältä ajatella, että me väistämättä osallistutaan tän meidän kulttuuriympäristön jatkuvaan muutokseen ja virtaan eri tavoin. Musiikki on meille väline sosiaaliseen muutokseen, mutta ei ainoa, eikä pelkästään sitä.

Musiikilla on ollut iso rooli yhteiskunnallisissa muutoksissa ja liikkeissä. Se on auttanut jaksamaan, rakentanut yhteisöllisyyttä ja myös vienyt ajattelua eteenpäin.

Fredu: Mun kokemuksen mukaan musiikilla voi saada aikaan monia erityyppisiä asioita; ihan vaan pieniä elämyksiä, jotka sitten muiden erilaisten kokemusten myötä kasaantuvat sellaseksi kokonaisuudeksi, joka saa aikaan muutoksen siinä yksilössä. Tätä kautta asiat mahdollisesti laajenevat isommaksi sosiaaliseksi muutokseksi.

Jara: Mä en koe musiikkia mitenkään muusta yhteiskunnasta irrallisena tai sosiaalisen tasosta erillisenä ilmiönä. Kaikki on läsnä meidän elämissämme. Tietysti eri tavoilla ja erilaisilla intensiteeteillä, mutta silti. Sama se, saako uusia ideoita tai tukea omalle ajattelulleen ja olemiselleen kaunokirjallisuudesta, elokuvista, tietokirjoista, biisien sanoituksista, bändihaastatteluista tai vaikka musiikin rakenteista. Ja musiikillahan on tunnetusti ollut iso rooli yhteiskunnallisissa muutoksissa ja liikkeissä. Se on auttanut jaksamaan, rakentanut yhteisöllisyyttä ja myös vienyt ajattelua eteenpäin.

Jara: Toisaalta mua on aina häirinnyt se, miten taidetta – nimitetään sitä tässä nyt vaikka taiteeksi – usein arvotetaan sen mukaan, mielletäänkö se poliittiseksi vaiko “puhtaaksi” taiteeksi. Siis että yhteiskunnallisuus ja sanomallisuus jotenkin tahraisi ja heikentäisi taidetta ja sen sisältöjä. Samaan aikaan, kun jotain vasemmistolaisesti värittynyttä settiä kritisoidaan taiteen välineellistämisestä, oikeistolaisessa matskussa tällaista “ongelmaa” ei välttämättä ollenkaan nähdä ja tuoda esiin. Soitin joskus muinoin mun yhdelle vanhalle ystävälle Catharsista, ja hän sanoi, että musiikillisesti voisi tykätäkin mutta kun se on sellaista poliittista propagandaa. Tämä tyyppi ei tiennyt Catharsista ennestään eikä edes lukenut biisien sanoituksia, mutta koki silti sen jotenkin liian poliittiseksi. Varmaan siksi että juuri mä soitin sitä hänelle. Samaan aikaan tyyppi fanitti ihan huoletta Burzumia, Death In Junea ja sen sellaisia. Mutta niin, kaikki on sosiaalista ja muutoksen tilassa jatkuvasti ja joka tapauksessa, ja musiikki on yksi osa sitä.

Joskus on tosi vaikea ymmärtää omia etuoikeuksiaan ja kaikenlaisia valtarakenteita, joiden ylläpitämiseen osallistuu, jos pitää itseään päähänpotkittuna ja yhteiskunnan hylkäämänä.

Punk-skene on maineeltaan tiedostava ja tasa-arvoinen, mutta niittisen ulkokuoren alta löytyy samoja valtarakenteita ja ennakkoluuloja kuin muustakin yhteiskunnasta. Onko punk virkistävä utopia ja turvapaikka yhteiskunnan ulkopuolisille, vai samaa paskaa pienemmässä paketissa?

Camille: Punk on niin monia eri asioita eri ihmisille ettei siitä ehkä voi puhua kokonaisuutena. Mä näen punkin ehkä eniten DIY-pohjaisena kulttuuri-instituutiona. Sellaisena se on onnistunut luomaan tilan ja ilmapiirin, jossa kaikilla on teoriassa mahdollisuus toteuttaa projekteja tietyissä puitteissa. Ei ne mahdollisuudet kuitenkaan käytännössä ole kaikille samat. Esimerkiksi se, että toimitaan ympäristössä, jossa ihmisille ei makseta työstä, suosii niitä, joilla on turvattu toimeentulo muualta.

Timo: Alakulttuureissa myös usein toisinnetaan valtakulttuurin ongelmallisia piirteitä ehkä just sen takia, että alakulttuurit nähdään jotenkin erillisinä muusta maailmasta. Joskus on tosi vaikea ymmärtää omia etuoikeuksiaan ja kaikenlaisia valtarakenteita, joiden ylläpitämiseen osallistuu, jos pitää itseään päähänpotkittuna ja yhteiskunnan hylkäämänä. Haluan kuitenkin uskoa, että punk-skenellä on valtava potentiaali näiden rakenteiden kriittiseen tutkimiseen ja purkamiseen.

Fredu: Punk-skenekin on tietyllä tapaa niin iso maailma, vaikkakin saattaa ulkopuolisen silmään näyttäytyä samalta. Sinne mahtuu sitä samaa paskaa ja sitten sellasta porukkaa jotka rakentaa pikkuhiljaa sitä virkistävää utopiaa tai omaa käsitystään siitä. Mulle punk-skene ja varsinkin streittari-skene on ollut tosi tärkeä ympäristö, missä on tuntunut kotoisalta etsiskellä omaa tapaansa ilmentää ja ilmaista itseään. Turvapaikaksi en sitä kuitenkaan kutsuisi.

Jara: Mun ystävällä ja entisellä bändikaverilla Ninnillä oli meidän vanhan bändin keikoilla paita, jossa luki “Punk rock saved my life, but it won’t save the world”. Se taitaa olla jostain Hero Dishonestin biisistä. 2000-luvun alussa luin paljon zinejä, joissa riot grrrl -tyypit ja muut queerfeministit kirjoittivat jättävänsä punkin tai ainakin skenen juuri siksi, että olivat tajunneet sen olevan samaa paskaa pienemmässä paketissa. The Day I Quit Punk Rock -minizine on jäänyt niiltä ajoilta mieleen, ja Mimi Nguyen kirjoitti aiheesta Punk Planetissa ja omissa zineissään. Mietin silloin, että löysivätkö he jostain muualta jotain parempaa.

Jara: Mä luulen, että punkin ja sitä kautta ylipäänsä omaehtoisen alakulttuurin löytyminen on ollut monelle niin kova juttu, että siihen on luotettu liikaa, sitä on pidetty jotenkin täydellisenä maailmana. Sitten kun huomaa että näin ei olekaan, niin pettymys on suurempi kuin niin sanotussa valtakulttuurissa, jossa paskuus ei tule mitenkään yllätyksenä. Kun poliittisissa ala- ja vastakulttuureissa kuitenkin usein kuvitellaan että ollaan jotenkin perinpohjaisesti parempia, niin sellainen omahyväisyys voi ärsyttää ja vieroksuttaa entistä enemmän – varsinkin jos ja kun se on vielä katteetonta.

“Punk rock saved my life, but it won’t save the world”

Olette soittaneet keikkoja ahkerasti ympäri maailmaa. Koto-Suomessa suurin osa keikoista järjestetään baareissa tai muissa anniskeluympäristöissä, ja mielikuva eturivissä kännissä ölisevistä punkkareista elää edelleen vahvana ainakin omassa mielessäni. Tuntuuko streittaribändillä baarissa soittaminen ristiriitaiselta?

Camille: Kaikki kännisimmät tyypit tykkää meistä aina eniten! Toisaalta pahimmat häirintä- ja huutelutapaukset on tullut päihtyneiltä ihmisiltä. En viihdy päihtyneiden ihmisten seurassa, mutta mulle se ei ole rajoite keikkapaikkojen suhteen. Tärkeämpää on esteettömyys ja turvallisuus. Olisi siistiä olla sellaisessa asemassa, että voisi vaatia, että meidän keikoilla kaikki WC:t on sukupuolittamattomia ja kaikkeen häirintään puututaan. Fyysinen esteettömyys on tietysti myös todella tärkeää, mutta se infrastruktuuri ei ikävä kyllä aina ole sellainen, mihin kengännauhabudjeteilla pystyy vaikuttamaan. Siihen pitää silti aina pyrkiä.

Fredu: Streittaribändinä baarissa soittamisesta tulee vähän sellainen silmätikku- ja saarnaaja-fiilis, mutta tosiaan kuten Camille jo mainitsikin, kännisimmät tyypit tykkää meistä eniten ja nauttii meidän kaaoksesta ja kohelluksesta. Mua ei kiinnosta kännisten tyyppien mielipide enkä koe oloani yhtään mukavaksi niiden ympäröimänä, mutta oon tottunut siihen kyllä pakon edessä. Mieluiten soitan paikoissa, joissa on kivoja xvx-tyyppejä ja kukaan ei juo eikä polta eikä laske sekunteja siihen kun pääsee päihteiden pariin. Turvallista paikkaa ja keikkatilaa ei kuitenkaan ole olemassa. Kaikkialla on jollain tavalla läsnä se epämukavuuden ja kuulumattomuuden tunne, ainakin mun kokemuksen mukaan.

Jara: Mulle anniskelutilojen suurin ongelma on se, että niihin on yleensä ikäraja. Päihtyneisyys mua ei sinänsä haittaa, kunhan tyypit osaa käyttäytyä. Enemmän mua on häirinnyt streittarikeikoilla ja -skenessä piilevä normatiivisuus ja kaikenlainen machoilu. Ehkä sitä ei Suomessa niin näe, kun ei enää ole koko streittariskeneä, ja ehkä ajat on vähän muuttuneet muutenkin. Toivottavasti. Toisaalta on tullut vuosikaudet eleltyä sellaisessa queer edge -kuplassa, että eihän mulla ole juuri käsitystä siitä, mitä straight edge -skenelle ylipäätään kuuluu. Ja onhan se kai totta, että punkkikeikat on Suomessa tosi päihdekeskeisiä, mutta sekin taitaa riippua niin paljon siitä, millaisissa piireissä ja paikoissa itse sattuu pyörimään. Mun pyörimiset on viime vuosina tupanneet keskittyä Turussa Kirjikseen ja Helsingissä Oranssiin ja Kupoliin – ja vastedes tietty Loukkoon! – ja niissähän on vähän eri meininki kuin joissain perusjuottoloissa.

Turvallista paikkaa ja keikkatilaa ei ole olemassa. Kaikkialla on jollain tavalla läsnä se epämukavuuden ja kuulumattomuuden tunne.

 

Millaisena viime vuosien julkinen keskustelu avioliittolakeineen ja #metoo-kampanjoineen näyttäytyy teille? Ollaanko menossa oikeaan suuntaan vai onko kaikki tämä vain turhanpäiväistä pinnan rapsuttelua?

Camille: Yhdenvertaisuuden edistyminen on hyvä juttu, mutta siihen ei saa tyytyä, vaan pitää pyrkiä koko ajan eteenpäin kohti totaalista vapautusta!

Timo: Pidän tietysti tosi hyvänä juttuna, että pystytään keskustelemaan vaikka just ahdistelusta tällä mittakaavalla ja vakavuudella, mutta on vaikea nähdä, että tässä olisi jokin yksi suunta, mihin ollaan menossa. Vaikka joissain asioissa tapahtuisi edistystä, niin samalla julkisen keskustelun tukemana – tai siitä huolimatta – sosiaali- ja terveyspalveluita ollaan ajamassa alas, kulttuuritoimijoilta leikataan jatkuvasti enemmän ja rikkaiden kasvavat rahavirrat piilotetaan verosuunnittelun taakse. Pitää ehkä koittaa silti vaan muistaa, että jokainen askel parempaa kohti on kuitenkin voitto sinällään.

Fredu: Asioista täytyy pystyä puhumaan, ja nämä edellämainitut asiat on vasta alkua toivottavasti hyvälle ja rakentavalle keskustelulle.

Ajatellaan, että tämän haastattelun lukee joku joka ei ole koskaan aiemmin kuullutkaan queercoresta. Jos innostuksen kipinä syttyy, mistä suosittelisitte lähtemään liikkeelle? Mitkä ovat teille tärkeimpiä bändejä, kollektiiveja tai kirjoittajia?

Jara: Queercore on niin laaja käsite ja ilmiö! Sehän lähti liikkeelle zineistä, eikä ekoilla queercoreksi kutsutuilla bändeillä ole oikeastaan mitään tekemistä hardcoren kanssa, vaikka -core-päätteestä voisi niin kuvitella. Koko skenekin luotiin aluksi keinotekoisesti, kun torontolaisessa J.D.s-zinessä julkaistiin kuvia paidattomista pittihirmuista ja kirjotettiin kuvien kylkeen homomanifesteja. Kuvat oli peruskeikoilta ja paidattomat oletetusti ihan vain heteromiehiä, mutta sitä ei mainittu missään. Torontoon alkoi sitten kerääntyä queerpunkkareita muista kaupungeista, kun luultiin että siellä on jo valmiiksi isokin skene. Tämä oli joskus 1980-luvun loppupuolella.

Camille: Mun lempibändi on HIRS. Se on häpeilemättömän raakaa transcorea. GLOSS eli Girls Living Outside Society’s Shit on kans hyvä ja ehkä vähän helpommin lähestyttävä bändi. Niiden laulajan Sadie Smithin haastattelu Razor Cake -zinen trans punk -teemanumerossa on sulaa kultaa alusta loppuun. Anti-Corpos on kova lesbofeministibändi. Mä oon teoria-nörtti ja luen aika akateemista matskua, lemppareita on Susan Stryker, Karen Barad ja Donna Haraway.

Jara: Mulle ekat queer-teemoja käsittelevät punkbändit, tai ainakin sellaiset jotka oli mulle tavalla tai toisella tärkeitä ja joissa oltiin avoimesti queer, oli The Apostles, Homomilitia, God Is My Co-Pilot ja Limp Wrist. Tärkeitä zinejä on ollut vuosien varrella ihan hirveästi, joten mainitsen vain vähän tuoreemman Fix My Headin, jota teki Anna Vo ja jonka viimeinen numero tuli ulos viime vuonna, ja Queer Zine Archive Project -sivuston, josta löytyy vaikka mitä, mukaan lukien J.D.s-zinen numeroita kokonaisuudessaan. QZAP:n vanhemmissa postauksissa on myös hyvä listaus otsikolla “Queer Zine Resistance – A Reading List”.

Jara: Jos kiinnostaa queerpunkin historia Suomessa, niin muutama vuosi sitten ekaa Queer Punx Night Out -kiertuetta järkätessämme kasasin samannimisen zinen, jossa on muun muassa pieni historia-artikkeli ja kiertueella olleiden bändien haastattelut. Ehkä sitä on jossain zinekirjastoissa saatavilla. Jollei jaksa lukea, niin Vinokinossa esitettiin taannoin tosi hyvä dokkari queercoren synnystä ja Fifth Column -bändistä, jossa soitti J.D.s-zineä tehnyt G. B. Jones. Sitäkin voi olla hankala löytää mistään, mutta suosittelen suuresti, jos tulee jossain vastaan. Dokkarin nimi on She Said Boom: The Story of Fifth Column. Viime vuonna ilmestynyt Queercore: How to Punk a Revolution -dokkari on vielä näkemättä, mutta kiinnostaa kovasti. Mulle itselleni tärkeimpänä innostuksen ja voimautumisen lähteenä eivät ehkä kuitenkaan ole olleet bändit eivätkä edes zinet, vaan erilaiset queeranarkistiset tapahtumat, kuten aluksi Queeruptionit ja sittemmin Queer Festit eri maissa ja kaupungeissa. Konkreettiset kohtaamiset.

 

 

Raivoraittius soittaa LoukkoFesteillä lauantaina 19.5.
Tutustu bändiin etukäteen: Raivoraittius

Teksti: Vilja Joensuu

Post Author: Loukko

One Reply to “Raivoraittiuden queercore ei ole pelkkää musiikkia”

Comments are closed.

You may also like

Pihalla-elokuvassa kaikki on vähän pihalla – katsojakin

Pihalla | Draamakomedia | ohjaus Nils-Erik Ekblom | ensi-ilta 30.11.2018

Oikeaoppisen uhmakkuuden oppikirja

TLDR: Aktivistien henkilökertomukset ja Pohjois-Amerikan alkuperäisväestölle omistettu luku ovat kirjan

Vain minä saan kutsua itseäni hulluksi on sininen kirja mielen sairaudesta

Sanna-Mari Paakki, taiteilijanimeltään Vanamo Karhupuro, on kirjoittanut esikoisteoksenaan pienen sinisen