Alakulttuuri on jotain sellaista, joka ei lähtökohtaisesti ole ostettavissa

Kollaasikuva, jossa keskellä paljas kaula ja teksti FATAL.

Loukko Gallerian vuoden ensimmäinen näyttely on turkulaisen Eeva-Liisa Anttilan debyytti. Born in ’88 -nimeä kantava näyttely käsittelee 80-luvun lopulla syntyneen elämää ja alakulttureissa kasvaneiden sukupolvikokemuksia henkilökohtaisella otteella.

Tampereen Turkuun ja kokinhommat kuvataiteeseen vaihtanut 31-vuotias Anttila, eli Lissu, löysi eri taiteiden pariin musiikin ja etenkin punkin kautta. Myös elokuvia ja kirjallisuutta kuluttava taiteilija sanoo omaavansa ”erityisen hyvän huonon maun”. Keikkajulisteita ja zinejä tekemällä oman tyylinsä löytänyt Lissu tekee nyt kuvia joista pitää itse.

Yleinen ilmapiiri ja vallitsevat normit hyljeksivät kaikenlaista kummallisuutta ja erilaisuutta

Mitä alakulttuuri tarkoittaa sulle?

Alakulttuuri on jotain sellaista, joka ei lähtökohtaisesti ole ostettavissa. Se tapahtuu pyyteettömästi ihmisten tarpeesta tehdä ja syntyy siellä missä sille on luontaisesti tilausta. Yleinen ilmapiiri ja vallitsevat normit hyljeksivät kaikenlaista kummallisuutta ja erilaisuutta joka on sitten aikoinaan luonut moninaisten alakulttuurien kentän eri musiikkigenreineen. Olen iloinen että nuorempana valitsin muuttaa Tampereelle, koska se on ehdottomasti kaupunki jossa kaikki erilaiset diy-henkiset toimijat ovat ymmärtäneet jo pitkään olevansa samassa veneessä. Kuppikuntaisuutta ei ole ehkä niin paljoa, kuin sitä joissain muissa isoissa kaupungeissa saattaa havaita. Lähtökohtaisesti ajattelen että kaikki tällaiset ”genret” ja ”skenet” kuitenkin elävät samasta syystä, hurmioituneesta tunteesta olla vallitsevan yhteiskunnan ulkopuolella, mutta yhdessä! Siksi pidän tärkeänä että ihmiset uskaltaisivat nähdä esimerkiksi omien totuttujen musiikki- tai identiteetti-koodistojen läpi oppiakseen toisiltaan jotain uutta. Monissa ”skeneissä” kuten esimerkiksi myös punkissa, on valmiiksi sisäänrakennetuja ajattelumalleja siitä mikä on milloinkin okei ja mikä ei. Niihin on suhteellisen helppoa jämähtää, joka käytännössä tarkoittaa sitä että ei tarvitse välttämättä enää koskaan haastaa omaa ajatteluaan. Sekä alakulttuurit kuin niiden ympärillä jatkuvasti pyörivä valtakulttuuri ovat kuitenkin alati muuttuvia ja eläviä kokonaisuuksia.

Lähtökohtaisesti ajattelen että kaikki tällaiset ”genret” ja ”skenet” kuitenkin elävät samasta syystä, hurmioituneesta tunteesta olla vallitsevan yhteiskunnan ulkopuolella, mutta yhdessä!

Henkilökohtaisella tasolla täytyy sanoa että punk-musiikki monellakin tavalla muutti mun elämän. Olen kotoisin Keski-Suomesta ja onnekseni lähelläni järjestettiin Rampa-Rock nimistä tapahtumaa. Siellä näin sitten Pax Americanan, Creepy Crawlien, Kävelevän Rään ja Neuroottiset Pelimannit. Onneksi tämä tapahtui, koska muussa tapauksessa olisin varmaan edelleenkin Jämsässä. Mulla olis neljä lasta, neljän eri miehen kanssa ja kirjoittelisin aikani ratoksi Koilis-Hämeen mielipideosastolle siitä kuinka 12 liikenneympyrää ei ole tarpeeksi.

 

 

”Voitko tehdä jotain mahdollisimman inhottavaa”

Punk-estetiikka voi olla ulkopuoliselle aika hämmentävää – sota- ja sortokuvastoa viljellään paljon, eikä sen käänteinen tarkoitus ole kaiketikaan itsestäänselvää punkin koodistoon perehtymättömälle. Onko tämä herättänyt ristiriitoja siinä miten sun taide otetaan vastaan?

No eipä oikeastaan ole herättänyt. Voi toki johtua siitä että yleisökin on suhteellisen minäärinen. Yleensä kun multa on pyydetty bändikuvituksia, niin ne ohjeistukset ovat olleet lähinnä sellaisia että ”Voitko tehdä jotain mahdollisimman inhottavaa”. Tavallaan olen aika otettu tästä, että ihmiset ajattelevat että ymmärrän kaikenlaisen saastaisen kuonan päälle. Silloin kun tehtiin Räntä-zine ykköstä ja keräsin talteen kuvia kollaaseja varten, muistan voineeni hetkellisesti vähän huonosti selattuani kaikenlaisia ruumiita ja leprapotilaita tunti tolkulla.

Punk-estetiikka itsessään on toki monen kirjavaa. Vanhana roskansyöjä-crustina olen edelleen mieltynyt sellaiseen huonolaatuiseen kopiojälkeen ja tietynlaiseen kuvastoon. Yhtä lailla kuitenkin koen että Rudimentary Penin kansikuvitukset ovat tosi merkittävää punk-taidetta, siinä missä myös Black Flagin logo kaikessa yksinkertaisuudessaan ja ikonisuudessaan on onnistunutta punk-estetiikkaa. Nykypäivän tekijöistä olen etenkin tykästynyt Alexander Heirin työhön mitä tulee punkkiin ja taidehommiin.

 

Baarin nurkasta kuvataideopistoon

Miten aloit tekemään taidetta? Tai ennemmin, missä vaiheessa aloit ajatella tekemistäsi taiteena?

Alunperin aloin tekemään julisteita keikoille joita olin itse mukana järjestämässä. Jossain vaiheessa rupesin tekemään muillekkin ja siitä tuli sellaista harrastamista ja näpertelyä kaiken muun ohella. Samaan aikaan aloin ehkä vähän tylsyyttänikin treenaamaan piirtämistä. Ihan katsoin youtube-videoita että miten piirretään pääkallo ja sen mukaisesti piirsin sen. Tein pitkään myös harmaata (ja aika vittumaista) leipäduunia ravintolakokkina, ja muistan ajatelleeni samalla kun kannoin roskiin päälleni valuvia biojätessäkkejä, että ehkä tämä nyt ei ole sellaista elämää jota oikeasti haluan. Sitten lopetin ne duunit ja aloitin kuvataiteeseen keskittyneen opistovuoden Turussa. Sen opistovuoden aikana ehkä ymmärsin, että olin tullut niin sanotusti oikeaan paikkaan. Oli kiva huomata että ne jutut joita olin muuten vaan selittänyt baarin nurkassa kuuroille korville otettiinkin jotenkin eri tavalla tosissaan. Voisi sanoa että tilanne niin sanotusti siis vain keittyi kasaan. Välillä on tosi vaikeaa pitää omaa työtään taiteena. Vielä vaikeampaa on kutsua itseään taiteilijaksi. Yritän kuitenkin päivä toisensa jälkeen ottaa itseni vakavasti, että saisin jotakin sellaista aikaiseksi joka oikeasti merkitsee mulle jotain.

ja muistan ajatelleeni samalla kun kannoin roskiin päälleni valuvia biojätessäkkejä, että ehkä tämä nyt ei ole sellaista elämää jota oikeasti haluan.

 

Mistä haet inspiraatiota, seuraatko taidekentän käänteitä tai onko sulla joitakin taiteellisia esikuvia?

Inspiraatiota on aika helppoa hakea ihan ympärillä pyörivästä maailmasta, joka on suhteellisen sairaalloinen. Sen keskeltä on kuitenkin ilahduttavaa välillä aina bongata jotakin kaunista tai kiinnostavaa, sellaista joka herättää mielenkiinnon ja uteliaisuuden. Inspiraation kannalta myös seura on tärkeää, on helpompi motivoitua ja innostua asioista kun ympärillä olevat ihmiset kokevat samoin. Omassa työssä päällimmäisenä on aina kokonaisuus, joka miellyttää henkilökohtaisesti mun omaa silmää. Eli toisin sanoen siis todella teen vain rehdisti kuvia joista itse pidän. Jonkun verran seuraan taidekentän käänteitä ja kaikenlaiset sosiaaliset mediat tekevät siitä myöskin nykypäivänä helpompaa. Taiteellista esikuvaa on vaikeaa nimetä. Itseoppinut taidemaalari Jukka Siikala (joka tunnetaan ehkä paremmin kyseenalaisista performansseistaan ja noise-kytköksistään) on kylläkin tehnyt muhun koko uransa puolesta vaikutuksen. Jos suomessa joku edustaa sellaista Sodoman 120-päivää henkistä dekadenssiä, niin väittäisin että se on Siikala.

Sekä alakulttuurit kuin niiden ympärillä jatkuvasti pyörivä valtakulttuuri ovat kuitenkin alati muuttuvia ja eläviä kokonaisuuksia.

Eeva-Liisa Anttila – Born in ’88 Loukko Galleriassa 3.1. – 1.2.2020
Castréninkatu 7
00530 Helsinki