Ei kovin ainutkertainen häpeä

Piirroskuva kolumnistista

Aihe, jota minulla usein on palava tarve sanoittaa: häpeä.
Syy, miksi niin en tee: häpeä.

Olen puolen vuoden ajan yrittänyt kirjoittaa tätä ensimmäistä kolumnia, mutta jokin tulee aina tielleni. Jään jumiin – kas kummaa – häpeän tunteeseen.

Nolottaa kirjoittaa. Koen, etten ole riittävän hyvä. Pelkään epäonnistumista, mokaamista, kasvojen menettämistä. Tekstin julkaisemisessa hirvittää myös sen pysyvyys. Mitä jos haluan myöhemmin muuttaa sitä? Mitä jos jään vain etsimään siitä virheitä?

On turvallisempaa olla tekemättä mitään kuin ottaa riski, ettei onnistu. Harmi vain, että samalla kun tekemättömyys suojelee epäonnistumiselta, se suojaa myös onnistumiselta.

Haluaisin kuitenkin kovasti kirjoittaa. Rakastan sanoja. Niitä järjestelemällä ja yhdistelemällä voin ilmaista erilaisia asioita, kuten tunteita. Kirjoittaessa saan rauhassa pohtia mitä ja miten haluan jotakin sanoa.

Tekemättömyys suojelee epäonnistumiselta, mutta myös onnistumiselta.

Häpeä on tunteista haastavimpia, ja olen oppinut käsittelemään sitä lähinnä välttelemällä. Kun jotain tunnetta kovin välttelee, seuraa välttelyn kehä. Alkaa vältellä kaikenlaista tekemistä ja tilanteita, jotka voivat laukaista itselle epämieluisan tunteen.

Keksin aina jonkin tekosyyn, jonka varjolla lykätä kirjoittamisen aloittamista. Odotan sopivaa ajankohtaa ja elämäntilannetta. Yritän kuvitella millainen se tilanne olisi, jossa kirjoittaminen alkaisi vihdoin sujua. En pysty – sillä sitä ei koskaan tule. Ensimmäinen askel kohti häpeän taltuttamista onkin ollut ymmärtää, ettei otollinen hetki odottamalla synny. On vain aloitettava jostain.

Toisekseen, olen havahtunut siihen, etten ole tunteen kanssa yksin. Moni muukin on herkkä häpeämään, ja välillä tuntuu, että Suomessa häpeä on jonkinlainen kansallinen kaste. Häpeässä rypiessä sitä vain itsekeskeisesti uskoo olevansa ainoa laatuaan. Olen jopa hieman loukkaantunut, etten surkeudessani olekaan niin ainutlaatuinen kuin kuvittelin.

Häpeässä rypiessä sitä itsekeskeisesti uskoo olevansa ainoa laatuaan.

Yritän ymmärtää, mutten vielä aivan käsitä miten ihmiset pystyvät toimimaan häpeästään huolimatta. Omilla harteillani häpeän viitta on helposti niin painava, että lamaannun sen alle. Kokemukseni mukaan vellomalla häpeä ei kuitenkaan lähde, vaan pelkästään voimistuu. Millaisia keinoja sen käsittelemiseen sitten on?

Olen kuullut, että häpeää voi vähentää tekemällä sen näkyväksi. Siitä syystä, kammottavaa häpeää uhmaten, jatkan kirjoittamista ja tuuttaan nyt ulos sitä itseään niin paljon kuin tällä kertaa kykenen. (Tekisi mieli pahoitella, mutta koitan hieman hillitä itseäni ja olla häpeäni kanssa valumatta aivan syvimpään suohon.)

Olen myös pohtinut häpeän yhteyttä ankaruuteen, kohtuuttomiin vaatimuksiin ja riittämättömyyden tunteeseen. Minulla on taipumusta yrittää tavoitella täydellisyyttä – jotain, mikä ei ole mahdollista. Ja se tiedetään, että mahdottomat tavoitteet toimivat parhaiten ainoastaan silloin, jos haluaa nopeasti uuvuttaa itsensä.

Yksi toimiva resepti lisää häpeää vastaan voisi siis olla opetella luopumaan täydellisyyden tavoittelusta. Mutta mistä tietää ja tunnistaa, mikä riittää? Miten määritellä riittävän hyvä?

Rajanveto ei aina ole helppoa, ja siinä on opeteltavaa varmasti loppuiäksi. Tämän olen silti jo huomannut: riittävän hyvä riisuu häpeän aseistaan. Onhan melkoista välinpitämättömyyttä häpeää kohtaan ajatella olevansa riittävä kaikessa epätäydellisyydessään. Tekee häpeälle hyvää huomata, ettei sekään ole niin erityinen kuin kuvitteli olevansa.

Kirjoittaja on ammattilurjus, joka ei häpeältään saanut pyydettyä ketään kuvaamaan itseään tätä kolumnia varten – niinpä kuvittaja sai malliksi vanhan kunnon vessaselfien.