Heikkouden myöntäminen työmetodina

En edes tajunnut ennen työkokeilua, kuinka syrjäytynyt olin.

Syrjäytyneistä  ja syrjäytymisen ehkäisemisestä, eli käytännössä työ- ja kouluelämän ulkopuolelle tipahtamisesta ja sinne takaisin pääsemisestä, on puhuttu paljon. Jostain syystä keskustelu ei kuitenkaan ulotu siihen, kuinka työelämä voisi muuttua ja mukautua sen lisäksi, että yksilöitä pyritään kuntouttamaan sinne kelpaaviksi. Loukon toimintaa vetävä Hanna Räty ja LoukkoZinessä puolivuotisen työkokeilun tehnyt Viivi Riuta visioivat uudenlaista työkulttuuria oman ihmiskokeensa pohjalta.

Hanna: Koko Loukon ajatus lähti alunperin turhautumisesta työelämän epäoikeudenmukaisuuteen ja homogeenisyyteen. Sen sijaan, että pyrittäisiin työllistämään, osallistamaan ja aktivoimaan osatyökykyisiä sekä vaikeasti työllistyviin ryhmiin kuuluvia hyödyllisiin ja mielekkäisiin tehtäviin, siivotaan työttömyystilastoja siirtämällä työkykyisiä ja -haluisia ihmisiä eläkkeelle. Mietin, miksei työelämä voisi muuttua sen sijaan, että osa ihmisistä suljetaan sen ulkopuolelle vain siksi, että juuri jonkun tietyn työtehtävän hoitaminen juuri tietyllä tavalla on heille hankalampaa. Pelkkä tuotannon tehostaminen ja volyymin tuijottaminen tuntuvat irvokkaalta, kun meidän pitäisi muutenkin rajoittaa tuottamista ja kuluttamista.

Viivi: Työelämä on ollut mulle aina vierasta. Se ei ole johtunut haluttomuudesta vaan kyvyttömyydestä osallistua siihen. Olen selviytynyt monen vuoden yhtäjaksoisista traumakokemuksista lapsuudesta nuoruuteen, ja se on vaatinut paljon kuntoutumista. Virallinen työ- ja kouluhistoria on sirpaleista ja vähäistä, mutta sain luettua iltalukiossa itseni ylioppilaaksi sen salliman joustavuuden takia. Sen jälkeen vaihtoehdot ovat kuitenkin olleet vähissä. Joko sitoudun täysillä johonkin “kuntouttavaan” toimintaan ja palan loppuun tai olen rahatta kotona – monesti nämä ovat olleet ne Kelan ja työttömyyskeskuksen tarjoamat vaihtoehdot. Kela on ollut avoin siitä, että minun tulee todistaa loppuunpalamiseni saadakseni sairauslomaa. Olen valinnut olla ajamatta itseäni tahalliseen kipuun tällaisen performanssin tähden.

Hanna: Ja vastaavassa tilanteessa kipuilee myös moni vielä täysipäiväisenä työntekijänä viimeisillä voimillaan riippuva; yhteiskunta kuntouttaa vain sopivan sairaita. Niin kauan kuin pysyy suunnilleen toimintakykyisenä, kehotetaan ainakin mielenterveyden kanssa kamppailevaa menemään lenkille, mutta kuntoutustukeakin saa vain, jos on sen verran hyvässä kunnossa, että työkykyiseksi kuntoutuminen on realistista. Keskivaikeasti masentuneena ja kroonisesti ahdistuneena olen päätynyt freelanceriksi, jotta voin itse määritellä työtehtävien laadun ja määrän. En näe kuitenkaan mitään syytä, mikseivät myös palkkaavat tahot voisi kehittää työelämää tähän suuntaan – uskon, että pitkässä juoksussa siitä hyötyisivät kaikki, ei vain työllistettävä osapuoli.

Viivi: Freelancerius on tällä hetkellä ainoa asia, minkä näen omallani kohdallani järkevänä tai edes mahdollisena.

Hanna: Freelancerin elämä on kuitenkin epävarmaa, ja varsinkin yksityisyrittäjä joutuu kanavoimaan voimavaroja sekä työtunteja sellaisten asioiden pyörittämiseen, jotka voivat olla kaukanakin omasta osaamisalueesta. Se vie valtavasti voimia, jotka voisi kohdentaa myös suoraan toteuttavaan työhön tai sen kuuluisan toimintakyvyn ylläpitämiseen. Yrittäjä/elinkeinonharjoittaja on myös itse vastuussa omasta terveydenhuollostaan, mikä ikävä kyllä tarkoittaa sitä, että monesti tulee priorisoitua oman hyvinvoinnin ohi.

Viivi: Ja siinä tippuu pois tuilta, jos on toiminimi. Eli jos haluaa tehdä töitä oman jaksamisen ja kykeneväisyyden mukaan, se tarkoittaa useimmiten köyhyyttä. Jotta kuitenkaan voisin työskennellä palkattuna, työaikojen pitäisi olla joustavia ja työnkuvan sallia myös etätyö. Mulle olisi erityisen tärkeää, että voisin olla avoin terveydestäni ja siitä, että en ihan aina kykene. Kärsin esimerkiksi vaikeasta ja kroonisesta unettomuudesta, minkä takia on melko normaalia, että arkipäivä tai pari viikossa menee todella huonossa kunnossa pelkästään sen takia. Joskus kuntoutumiseni myös vaatii hetkeksi tarkoituksellista vetäytymistä kaikesta stressaavasta, enkä pysty ennakoimaan sitä etukäteen. 

Hanna: Monissa työpaikoissa on alettukin tarjota etätyömahdollisuutta, mutta tosiaan myös työaikoihin ja -metodeihin kaivattaisiin hirveästi joustoa.

Viivi: Pitäisi myös ehdottomasti olla mahdollisuus lyhyempiin työpäiviin. Olisi hirvittävän tärkeää ja järkevää, että ainoa vaihtoehto ei olisi se perinteinen kahdeksan tuntia päivässä.

Selkärankaan juurtuneen työskentelykulttuurin muuttaminen vaatisi kamalasti sellaista tietoa ja osaamista, jota mulla ei vielä ole.

Hanna: Juuri eilen juttelin kaverini kanssa, joka valitteli ettei töissä riitä tässä vaiheessa vuotta järkevää tekemistä yli kahdeksi tunniksi päivässä, mutta paikalla on kuitenkin istuttava, ettei näytä laiskalta. Ei uskalla ottaa riskiä, että saisi lisätehtäviä, kun kohta alkaa taas hurja sesonki eivätkä perustunnit meinaa riittää. Itselleni sopii erinomaisesti rytmi, jossa saatan tehdä helposti kaksitoista tuntia intensiivistä työtä ja sen jälkeen lähettää seuraavana päivänä kaksi sähköpostia. En usko, että se on yhtään vähemmän tuottavaa kuin jos yrittäisin väkisin jakaa nämä hommat kahdelle päivälle.

Viivi: Tuo on niin totta. Työelämä on järjestetty niin, että töissä on pakko olla enemmän kuin tarvitsisi, ja sitten ihmetellään työttömyyden määrää. Esimerkiksi perus työpäivän tuntimäärän alentaminen kuuteen tuntiin loisi itsessään paljon lisää työpaikkoja ja kestävämpää työkulttuuria, jossa ihmisillä voisi olla jopa hieman enemmän vapaa-aikaa… Onhan sitä myös tutkittu, että kuutta tuntia enempää ei ihminen yleensä ole tuottelias, ellei ole siihen luontaisesti taipuva, kuten tuollaisissa 12 tunnin työpurkauksissa, joiden jälkeen taas tarvitsee toipumisaikaa. Se kertoo juuri siitä, että ihmiset ovat niin erilaisia ja toimivat parhaiten eri olosuhteissa.

Hanna: Niin, sitten pitäisi vielä muistaa, että kaikki eivät välttämättä halua tykitellä hommia kellon ympäri juuri silloin, kun meikäläisellä lähtee lapasesta…

Viivi: Ylipäätään työtuntien alentaminen antaisi mahdollisuutta ihmisille olla mukana jossain merkityksellisessä ja kokea olevansa osa yhteiskuntaa, mikä vähentää syrjäytymistä. En edes tajunnut ennen työkokeilua, kuinka syrjäytynyt olin. Minulla oli pieni piirini, mutta ei mitään tunnetta siitä, että kuuluisin osaksi jotain rakentavaa kokonaisuutta. En kokenut, että voisin rauhassa ja omaan tahtiini kuntouttaa itseäni missään ympäristössä. Aktivismiinkin on juurtunut vallitseva ylisuorituskulttuuri, jossa loppuunpalaminen on ihan normaalia ja ihailtavaa. Kurjassa tilassa jatkuva kosketus poliittisiin kamaluuksiin ei tee myöskään kovin hyvää mielelle.

Aktivismiinkin on juurtunut vallitseva ylisuorituskulttuuri, jossa loppuunpalaminen on ihan normaalia ja ihailtavaa.

Hanna: Koska Loukon perustaminen on itsessään vienyt niin paljon aikaa, ei mahdollisuutta ulkopuolisten työllistämisen testaamiseen ole vielä ollut. Selkärankaan juurtuneen työskentelykulttuurin muuttaminen vaatisi kamalasti sellaista tietoa ja osaamista, jota mulla itselläni ei vielä ole eikä ole ollut aikaa hankkia tai kehittää. Siksi oli tosi lykky, että satuit ilmestymään vetämääni kirjoittajaryhmään! Vaikutuin tosi nopeasti sun tehokkuudesta, osaamisesta ja motivaatiosta.

Viivi: Olin ihan helvetin otettu ja yllättynyt siitä, minkälaista palautetta annoit teksteistäni. Ajattelin eksyneeni jonnekin vain vaivaamaan itseäni pätevämpiä ihmisiä.

”Työkokeilun joustavuus salli yhtäjaksoisen työskentelyn ilman romahtamista, ja samalla kuntouduin.”

Hanna: Kun ehdotin sulle työkokeilua LoukkoZinessä, ajattelin saavani erinomaista apua verkkomedian tekemiseen – en päätyväni toteuttamaan aikaisempaa työelämäkritiikkiäni käytännössä vielä siinä vaiheessa hanketta. Paremmin ei olisi voinut käydä, sillä nyt me päästiin ehkä testaamaan hommaa yhdessä ja kokeilemaan puolin ja toisin?

Viivi: Työkokeilun ehdottaminen oli siinä tilanteessa vähättelemättä melkoinen pelastus monin tavoin. Etenkin, kun alussa sovittiin työn laadusta ja siitä, miten kykeneväisyyteni otetaan huomioon. Tietenkin jännitti ja pelotti, että entä jos tuotan pettymyksen, mutta juuri joustavuus sallikin yhtäjaksoisen työskentelyn ilman romahtamista, ja samalla terveyteni parani. En uskonut tällaisen järjestelyn olevan mahdollista, koska normaalisti työnantaja ei missään nimessä haluaisi suostua sellaiseen.

Hanna: Mikä on ihan typerää. Mitä haittaa avoimuudesta omien ominaisuuksien ja pystymisen kanssa oikeasti voisi olla. Kunhan tilanne ei muutu pakotetuksi avoimuuden vaatimiseksi, tietysti.

Viivi: Keskustelimme aluksi siitä, että tuottaisin Zinen lisäksi myös uutiskirjeitä ja tiedotteita, mutta en ollut silloin varma, voisinko sitoutua aikataulullisesti niin tiukkoihin tehtäviin. Päädyimme siihen, että se tuottaisi liiallista stressiä, joten voisin keskittyä joustavampaan tekemiseen ainakin aluksi. Asetin kuitenkin itse itselleni deadlineja juttujen kirjoittamista varten, ja sain pidettyä niistä kiinni. Vedin samalla myös kirjoittajaryhmää, editoin ja kommentoin muiden tekstejä sekä autoin nettisivujen ylläpidossa. 

Hanna: Sun kohdalla tehtävien itse määritteleminen taisi siis vain lisätä tehokkuutta, vaikka ei sen pitäisikään olla kaiken mittari. Itse asiassa jouston ja rehellisen keskustelun tuominen ”pestaustilanteisiin” voisi kuitenkin helpottaa myös tosi monia esimiesasemassa olevia. Meidän työkulttuuriin on sisäänrakennettuna kuitenkin aika tiukka hierarkia ja auktoriteettimalli, jossa “johtajan” ei ole lupa olla heikko. Omalla historiallani tai työmetodeillani ei kuitenkaan pitkälle pötkittäisi, ellen minäkin niin sanotusti johtavassa asemassa olevana ja itse työnkuvani luoneena voisi myöntää olevani välillä kyvytön ja osaamaton. Tällaista aseman horjumista ei pitäisi liikaa pelätä. 

Viivi: Mulle oli todella virkistävää ja turvallista, että kerroit avoimesti omista heikkouksistasi etkä yrittänyt luoda kuvaa yli-ihmisestä. Ja se, että sanoit suoraan, ettet aina kyennyt johonkin, loi tasapuolisuutta ja laski hierarkiaa. On hassua, että samalla se loi myös kunnioitusta sua ja sun tarpeita kohtaan.

Hanna: Toki tähän vaikutti paljon myös sun itseohjautuvuus ja persoona, vähemmän oma-aloitteisen ihmisen kanssa myös työnohjauksen tarpeet olisivat heti erilaiset. Mutta sitä kai olen yrittänyt julistaakin, että asioita pitäisi olla mahdollista aina tarkastella tapauskohtaisesti ja jokaisen yksilöllisyyttä kuunnellen. Tähän varmasti kuluu enemmän työaikaa kuin pelkällä käskynjaolla, mutta sen tuottamia hyötyjä ei tulisi vähätellä. Väittäisin, että ainakin sairauspoissaolot vähenisivät samantien. Ja luulisi veronmaksajien kelpaavan eläkekulujen sijaan, jos yhteiskunnallisella tasolla mietitään.

Viivi: Mun mielestä etenkin meidän kokeilussa tuli esille, että jos ihminen kokee työnsä aidosti merkitykselliseksi ja yhteiskunnalle hyödylliseksi, niin silloin tekee enemmän eli on “tuottavampi”. Jos olisin joutunut puolipakolla kirjoittamaan mainostekstejä jonkun turhan ja haitallisen tuotteen myymiseen, niin olisin väistellyt työtä. Nyt tein sitä silkasta ilosta ja innosta. Tässä siis nousee myös väistämättä esille se, että mitä töitä ylipäätänsä kannattaa tehdä.

Hanna: Luetutit mulla kirjan – kuten sanottua, jatkuvaa oppimista myös tähän suuntaan! – työstäkieltäytymisestä, ja sieltä kieltämättä sain paljon tukea omille ajatuksille työkulttuurin mielettömyydestä. Esitin jo Loukon ensimetreillä väittämän, että moni “kyvytön” olisi erittäinkin kyvykäs työhön, joka oikeasti kiinnostaisi ja tarjoaisi myös sopivasti vastuuta. Että pelkkä puuhan keksiminen kuntoutujille tai esimerkiksi vammaisille ihmisille ei ole kovin tarkoituksenmukaista, jos se käsittää jotain mutterien pussittamista ilman mitään merkitystä tälle pussittajalle.

Viivi: Turhasta työstä luopuminen mahdollistaisi monille merkitykselliseltä tuntuvan työn tekemisen. Ylituotannosta on hyötyä vain omistavalle luokalle, mutta haittaa muille ihmisille ja ympäristölle. Tähän perustuvat työt tulisi lakkauttaa surutta. Harva jäisi esimerkiksi kaipaamaan puhelinmyyjien soittoja. 

Työkokeilu on ollut mulle todella mullistava ja tietyllä tapaa jopa vallankumouksellinen, koska tämä on niin tavatonta.

Hanna: Kaiken kaikkiaan tämä työkokeilun nimeen verhottu ammatillinen yhteistyö on ollut todella antoisa – ei tietysti vähiten siksi, että olet jakanut mun työtakkaa ja tuottanut LoukkoZineen ammattitasoista sisältöä varsin itsenäisesti. Olet opettanut mulle hirveästi ihmisten kohtaamisesta ja saanut mut miettimään omaa ulosantiani ja sitä, kuinka paljon on vielä itsessäkin kehitettävää tämän työelämän lisäksi. Hankkeen vetäjänä on helposti yllättävän yksinkin tällaisten asioiden kanssa.

Viivi: Työkokeilu on ollut mulle todella mullistava ja kokeiluna tietyllä tapaa jopa vallankumouksellinen, koska tämä on niin tavatonta. Olen voinut tehdä työtä, jossa pääsen olemaan hyödyksi ja josta saan nautintoa. Samalla kuitenkin olen voinut tehdä sen omien rajojeni sisällä, mikä todennäköisesti ei ole näkynyt ulkopuolisille lopputuloksessa. Voimavarani ovat kasvaneet ja läheiseni ovat kommentoineet, että hyvinvointini parantuminen näkyy ulospäin. Olen saanut tuntuman siihen, että olen osa yhteisöä, jossa on turvallista ja hyvä olla. Olen saanut tuntuman siihen, että olen taitava jossakin. Mulle toimittajan ura ja kirjoittaminen on olleet pienestä asti haaveina, ja nyt mulla on oikea pohja jatkaa tällä alalla. Jatkan sitä Loukossa, mutta kokeillaan, josko alan vielä julkaisemaan muuallakin.

Hanna: En epäile hetkeäkään, etteikö sulla olisi tulevaisuus kirjoittamisen parissa. Tätä kehitystä on ollut upea saada seurata vierestä, ja tietysti ihanaa sanoa olleensa oikeassa, haha!