Kolumni: En pysty pelastamaan ympäristöä

Piirretty kuva Viivistä

Maailma on menossa päin helvettiä. Se ei ole uutinen kenellekään. Kun olen yrittänyt pohtia kirjoittamista ja kolumniaiheita, niin mitään muuta ei synny kuin tuskainen hätähuuto planeetasta ja ihmislajin hauraudesta; tuotan vain parkaisuja. Tämänkin tekstin kirjoitin ennen tietoa Amazonin tuhoutumisesta. Se on hälyttävää itsessään. En halua maakuoppaan asumaan ja syömään homehtuneita perunoita, mutta se on yksi näkemäni tulevaisuus, johon varaudun kuvittelemalla sen päässäni uudestaan ja uudestaan. Ahdistaa.

Ilmastokatastrofin kieltävät ovat kuin tuhmuuksiaan vähätteleviä lapsia.

Toisaalta tulee myös vastaan samaan aiheeseen liittyviä tekstejä, joissa asenne on päinvastainen: Ei tässä ole mitään hätää, ilmastovouhotus on mennyt jo liian pitkälle. Puhe kuulostaa juuri tuhmuuksista kiinni jääneen lapsen selitykseltä – joko ilmastokatastrofia ei ole tapahtunut, tai jos on, niin ainakaan minä/me (suomalaiset) ei olla sitä tehty.

Kumpikin, realismiksi muuttunut dystopia sekä denialismi, saavat aikaan olon, etten jaksaisi hengittää. Kummassakin tulee pintaa syvemmälle kaivaessa esiin sama ongelma; yksilö on voimaton eikä kykene mihinkään. Se on kieroa, mutta totta.

Yksilö ei pysty yksin muuttamaan ilmastoa suuntaan tai toiseen.

Kun yksilö tekee elämäntyyliinsä muutoksia, jotka tähtäävät hiilijalanjäljen pienentämiseen, eettisyyteen ja abstraktiin kollektiiviseen hyvinvointiin, valta jää edelleen päättäjille ja massalle. Yksilö toivoo, että muut tajuaisivat toimia samoin kuin hän, mutta eivät he tajua. Tai viitsi, koska se vaatii muutosta nimenomaan yksilöön samaan aikaan kun kivihiili jatkaa palamistaan ilmakehään.

Omien arvojensa mukaan tiukasti elävä henkilö voi lisätä valinnoillaan omaa hyvinvointiaan, mutta isot rattaat pyörivät kohti kuilun reunaa, ja me kaikki olemme kyydissä. Osa näkee sen, osa ei usko sitä, osa ei enää välitä.

Välittävä yksilö näkee ympärillään kaiken sen, mitä ei pysty yksin tekemään.

Kun seuraa isojen yritysten ja valtioiden toimia, siinä miettii kaikkia niitä tapoja, joilla ei pysty auttamaan. Miten voi itse estää ympäristölle haitallisen kaivoshankkeen, puhdistaa öljyvuodon tai laittaa viimein käyntiin kunnianhimoisen energiauudistuksen ilman mutkutteluja? Entä pysäyttää planeettamme keuhkojen palamisen? Ei kovin hyvin.

Entä jos kymmenen, sata, tuhat tai kymmenen tuhatta ihmistä osallistuu yhteen isoon toimintatapahtumaan, jolla häiritään fossiilisia polttoaineita käyttävien yritysten arkea?

On melko samantekevää, jättääkö muovipillin ottamatta, jos ei osallistu rakenteiden muuttamiseen muiden kanssa.

Yksilökeskeisen vaikuttamisen tilalle meidän pitää ottaa uudeksi normaaliksi yhteisöjen tekemät suuret teot, joihin tulee kannustaa ja joiden tulee olla uusi ihanne. Karua ja radikaalia, mutta sitä me tarvitsemme; uudenlaisen, yhteisökeskeisen ajattelumallin, jossa massana runnomme uuden maailman toteen. Siinä maailmassa elämää pidetään tärkeämpänä kuin harvojen yksilöiden pääoman kasvua. Sitä varten pitää verkostoitua ja löytää yhdessä tapoja, joilla isolla joukolla ilmastokatastrofia ylläpitävä fossiilikapitalismi saadaan korvattua paremmalla, ihmistä sekä planeettaa kunnioittavalla yhteiskuntarakenteella.

Tämä ei tarkoita, etteikö yksilöitä enää ole. Yksilöt vain toimivat tehokkaammin yhdessä kuin toisistaan erillään. Yksin ainoastaan ahdistuu kaikkein tehokkaimmin.