Kun kulissit romahtavat kirjaimellisesti

Henrik Ibsenin Nukkekoti-näytelmä aiheutti aikanaan suurta vastustusta kritisoituaan viktoriaanista avioliittokäsitystä. Helsingin Kaupunginteatterin Nukkekoti, osa 2 jatkaa tarinaa Torvaldin ja Noran avioliitosta.

”Nukkekoti, osa 2 on kertomus tasa-arvosta, vastuusta ja vapaudesta, rakastamisesta ja valinnoista.”

Näytelmä kertoo aviomiehensä 15 vuotta sitten jättäneen Noran paluusta. Näiden viidentoista vuoden aikana Nora on menestynyt kirjoittamalla edistyksellisiä kirjoja, kun hänen perheensä on samalla jäänyt oman onnensa nojaan. Viidessätoista vuodessa jokaiselle on muodostunut käsitys syistä ja seurauksista, ja kun nämä käsitykset kohtaavat, romahtavat kulissit rymisten – kirjaimellisesti.

Nukkekoti, osa 2 on kertomus tasa-arvosta, vastuusta ja vapaudesta, rakastamisesta ja valinnoista. Minimalistinen toteutus äänessä, valossa ja lavastuksessa jättää tilaa intensiiviselle dialogille, joka onkin koko näytelmän kantava voima.

Noran ex-aviomies Torvald hämmästelee kotiinsa tupsahtanutta naista, jota otaksuu ensin taloudenhoitajansa ystäväksi. Kun selviää, että tuo tyylikkäästi pukeutunut nainen onkin Nora, joutuu Torvald keräilemään itseään. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, mitä hänelle nyt sitten sanoisi?

Nora joutuu samaan tilanteeseen kohdatessaan tyttärensä Emmyn. Nora on ajatellut tyttärelleen kirjoittamista vuosikausia, mutta mikään ei saa tekemätöntä tehdyksi enää, kun Emmy on hänen edessään hämmentyneenä ja oikeutetusti vihaisena. Jälleennäkeminen nostattaa molemmissa pidätetyn tunnemyrskyn, joka saa myötäelävän katsojan kärvistelemään.

Katsojan roolissa tuleekin usein huokaistua helpotuksesta, kun saa seurata kiperää draamaa katsomon pimeydestä. Samalla kuitenkin huomaa pohtivansa, mitä kuviosta tunnistaa omassa elämässään: kuinka paljon imaisemme sanoja ja tunteita sisäämme, kun on kyse välittämisestä – kuinka alas padottujen tunteiden raskas taakka tekee lopulta hengittämisestä vaikeaa, ihmissuhteista puhumattakaan.

Sympaattinen, mutta jo hieman ikävystyttävältä tuntuva stereotypia ”vanhemmasta sukupolvesta” ruumiillistuu taloudenhoitaja Ann-Marin roolissa: Ann-Mari kärsii yhdestä jos toisestakin vaivasta, kauhistelee Noran avioliittokritiikkiä, vieroksuu muutosta, kuuntelee keskusteluja oven takana teetarjotin kainalossa ja juoruaa loputtomiin.

Onko tosiaan tarpeellistä tehdä edelleen näytelmiä 1900-luvun alun naisten oikeuksista ja avioliitosta ylipäätään?

Lavastus on yksinkertaisuudessaan kaunista, ja erityismaininnan ansaitsee upea, uskottavasti vanhan ajan henkinen puvustus. Ehkäpä yksinkertainen lavastus onkin suunniteltu tasapainottamaan dialogin tuomaa ähkyä – se ei jätä katsojalle montaakaan hetkeä ajatusten keräämiselle, vaan puskee hurjaa vauhtia eteenpäin.

Herää myös kysymys: onko tosiaan tarpeellistä tehdä edelleen näytelmiä 1900-luvun alun naisten oikeuksista ja avioliitosta ylipäätään? Nykyajassa on valtavia kysymyksiä, joita teatterin keinoin voidaan käsitellä menneiden vatvomisen sijaan. Suuremmillekin lavoille kaivataan teatteria, joka käsittelee omaa aikaamme raikkaasta näkökulmasta.

Kaiken kaikkiaan näytelmä tuntui jonkinlaiselta kollektiiviselta terapiaistunnolta: perhesuhteiden haavoja revittiin urakalla auki eikä tunteissa säästelty. Lähdimme katsomosta kotiin hämmentyneen kylläisissä tunnelmissa.

Kirjoittajat: Natalia Karjalainen ja Heli Näri

Kuvat © Tapio Vanhatalo

Nukkekoti, osa 2, Helsingin kaupunginteatteri
Lucas Hnathin käsikirjoituksen suomennos Reita Lounatvuori, ohjaus Liisa Mustonen, lavastus & puvut Antti Mattila, valosuunnittelu William Iles, äänisuunnittelu Erasj Nazimov, rooleissa Ursula Salo, Susanna Mikkonen, Santeri Kinnunen ja Elina Hietala