Poikkeusolot – elämäni normaalitila

Piirroskuva kolumnistista

Olen kurkkuani myöten täynnä taivastelua siitä, kuinka merkillistä aikaa nyt eletään. Poikkeusolojen kuvastosta ja äänistä tuntuvat vastaavan lähinnä keskiluokkaiset, terveet ja työkykyiset ihmiset, joille kulunut kevät on ollut milloin puuduttavan tylsistyttävää, milloin inspiroivaa puuhastelua, milloin tarpeen tullutta pysähtymistä ja levähtämistä. Päivitellään, kuinka on täytynyt harjoitella aivan uudenlaista elämää – elämään ikään kuin päivä kerrallaan. Oho, ihanko totta. Stop the press.

Älkää käsittäkö väärin. Tarkoitukseni ei ole arvostella sitä, miten kukin kriisin tavallaan kokee. Jokainen kokemus on sallittu ja ok. Jokaisen elämässä voi myös olla erilaisia, keskenään ristiriitaisiakin kokemuksia tilanteesta, toisiaan poissulkematta.

Olen vain todella väsynyt siihen, miten koronakriisin myötä alkaneita poikkeusolosuhteita kommentoidaan jatkuvasti eriskummallisena ja uutena asiana. Monelle eristäytynyt ja rajoituksia sisältävä elämä on ollut arkea pitkään ennen poikkeusolojakin. Tuntuu, että meitä ei vain nytkään nähdä. En ole kokemukseni kanssa yksin.

Minulle yksinolo sisätiloissa viikkoja tai kuukausia putkeen on arkisinta arkea.

Olen ollut pitkälti koko aikuisuuteni työkyvytön, siten kuten terveyteni ja toimintakykyni on määritelty suhteessa työmarkkinoihin. Tässä kohtaa haluan huomauttaa, ettei ole olemassa ”työkykyisiä” ja ”työkyvyttömiä” ihmisiä. On vain olemassa normeja. Kuten käsitykset siitä, että työtä pitää pystyä tekemään tietty määrä ja tietyllä tavalla. Olemme rakentaneet yhteiskuntamme niin, että normista poikkeavia ominaisuuksia pidetään kyvyttömyytenä työntekoon.

Moni meistä ei näihin työn normeihin mahdu. Osa mahtuu niihin nipin napin pyristellen. Osa tiputetaan ulkopuolelle saman tien, antamatta koskaan mahdollisuutta edes kokeilla työllistyä.

Sairasloma ei ole yhtä kuin loma.

Olen ikäni painiskellut fyysisten ja psyykkisten terveydellisten haasteiden ja rajoitteiden kanssa. Minulle yksinolo sisätiloissa viikkoja tai kuukausia putkeen on arkisinta arkea. Sairaaloissa on eri syistä tullut vietettyä liikaa aikaa. Suljetulla psykiatrisella osastolla ulkonakaan ei pääse käymään ilman lupaa ja valvontaa.

Joku on joskus kadehtinut sitä miten paljon minulla on ”vapaa-aikaa” tai sitä, ettei minun ole tarvinnut tehdä töitä. Se on kuitenkin virheellinen päätelmä, sillä en ole voinut opiskella tai tehdä töitä, vaikka olisin halunnut. Elämäni täyttävä yksitoikkoinen, päämäärätön tyhjyys ei tunnu vapaa-ajalta, sillä saan harvoin lomaa haasteiltani. Sairasloma ei ole yhtä kuin loma.

Olen saanut lohtua siitä, että tänä keväänä en ole ollut yksin.

Poikkeusolojen myötä olen tuntenut jonkinlaista iloa siitä, että kerrankin voin jakaa arkeani, ja muut (ehkä) ymmärtävät mistä puhun. Kun kerron miten pitkäksi aika käy, kun on pyöriskellyt samoissa verkkareissa kahdeksan viikkoa näkemättä ketään. Tai miten aika laajentuu ja valuu käsistä – miten mitään ei oikein meinaa saada aikaiseksi, eikä päiviä toisaalta meinaa erottaa toisistaan. Tai miten kolme kuukautta sisätiloissa saattaa vaikuttaa mielenterveyteen.

Olen saanut lohtua siitä, että tänä keväänä en ole ollut yksin. Vastaan on tullut meemejä, jotka kuvaavat arkeani osuvammin kuin ehkä koskaan aiemmin. Netti on yhtäkkiä pursuillut hyviä artikkeleita siitä, mistä tällaisissa oloissa olisi tärkeä huolehtia; miten voi yrittää pitää rutiineista kiinni, kun arki ei rakennu minkään ulkopuolelta tulevan järjestyksen varaan tai miten voi koittaa pitää huolta itsestään, vaikkei miltei minnekään pääse liikkumaan.

Olisin tarvinnut näitä vinkkejä koko elämäni.

Työ- ja opiskelunormien ulkopuolella olevasta hiljaisesta selviytymisestä ei kuitenkaan yleensä kukaan ole kiinnostunut, eikä se ole ollut mediaseksikästä. Ennen kuin nyt, kun se koskee merkittävää osaa ihmisistä ja ennen kaikkea niitä, joilla yleensä menee hyvin.

Saamani lohtu jää lyhyeksi. Kun poikkeusolot aikanaan päättyvät, moni pääsee jatkamaan normaalia arkeaan. Me muut jäämme neljän seinän sisään jatkamaan “poikkeusarkea”.

 

Kirjoittaja on koronakeväänä koittanut pysyä järjissään käymällä metsässä tarkkailemassa lintuja.