Piirretty kuva Viivistä

Pride ei ole vieläkään juuri valkopestyä historiaansa parempi

Minua hävettää. Luulin pitkään, että Pride vain ilmeistyi mahdollisesti joskus 1980-luvulla. Joka vuonna on kulkue, mutta koskaan ei puhuta sen alkuperästä. Oletin sen siis olleen alunperin jotakin äärimmäisen kuivaa diplomatiaa, ehkä tylsien johtoasemissa olevien henkilöiden koordinoima epäpoliittinen ihmisoikeuskampanja seksuaalivähemmistöjen yleisen tyytymättömyyden rauhoittamiseksi. Sellaisista kukaan ei jaksa puhua. Ei se kiinnosta. Sellaiselta myös kulkueet vaikuttivat. Yhtenä päivänä vuodessa voi olla osa karnevaalia, seuraavana päivänä taas kunnon kansalainen ja hävetä rauhassa homouttaan.

Sisältövaroitus: Transviha, rasismi, seksityö, rodullistettujen transnaisten kohtaama viha, kodittomuuden mainitseminen, murhan mainitseminen

Yhtenä päivänä vuodessa voi olla osa karnevaalia, seuraavana päivänä taas kunnon kansalainen ja hävetä rauhassa homouttaan.

Jossain vaiheessa sosiaalinen media alkoi täyttyä tiedosta, jota valveutuneet ihmiset jakoivat. Tunsin jostakin syystä lievää epäuskoa, kun näin vuosia sitten ensimmäiset pilkahdukset todellisesta historiasta. Mellakka poliisiväkivaltaa vastaan? Huh, ei se ole sopivaa. Olin lilluttanut itseäni uusliberalistisessa mielenmaisemassa, jossa suorat välikohtaukset virkavaltaa vastaan olivat paheksuttavia, vaikka kyseessä olisikin sorrettujen hätähuuto tasavertaisen kohtelun puolesta. Asiat selvitetään dialogilla, oli kyseessä sitten minkälainen kähinä tahansa.

Onneksi ihmiset kuitenkin jatkuvasti työnsivät eteeni aina vain uutta tietoa Priden historiasta. Samaan aikaan ajatusmaailmani tokeni irvokkaasta tolkun ihmisyydestä tiedostavammaksi. Kehykset alkoivat hahmottua.

1960-luvulla Stonewall Inn -kapakka oli erityisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen suosiossa, joten poliisit ratsasivat sen useasti ja väkivaltaisesti – olihan alkoholin myyminen homoille kielletty lailla. Jatkuva piina ja järjestelmällinen kiusa muutenkin kaltoinkohdeltuja kohtaan koettiin luonnollisesti sietämättömänä. Lopulta, 28.6.1969, asiat eskaloituivat ja ihmiset nousivat barrikadeille. Mellakat jatkuivat monta päivää. Vuoden kuluttua tästä ihmiset kävelivät kulkueessa muistellen tapahtumaa, mistä Pride jäi pysyväksi tavaksi.

Myöhemmin huomasin, että edellä kuvailemistani tapahtumistakin oltiin jätetty kertomatta olennaisia asioita. Mellakan ytimessä ei ollut kasvoton henkilö, jonka oletin tietenkin valkoiseksi cishomoksi. Ei, kapinan kärkijoukoissa oli afroamerikkalainen drag queen ja seksityöläinen Marsha P. Johnson. Hänen latinalainen ystävänsä Sylvia Rivera oli myöskin drag queen ja seksityöläinen, ja he yhdessä muodostivat myöhemmin Street Transvestite Action Revolutionaries (STAR) -ryhmän, joka keskittyi kodittomien seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvien nuorten auttamiseen. Kysyttäessä Johnsonin sukupuolta hän vastasi ”Pay it no mind”, josta hänen nimensä P-kirjain tulee. Riverakin väisteli sukupuolensa ja seksuaalisuutensa kategorioimista antaen niiden lainehtia vapaasti. He omistivat koko elämänsä monimuotoiselle poliittiselle ruohonjuuritason toiminnalle, mikä rakensi pohjaa meidän hyvinvoinnillemme.

Miten näinkin lyhyesti ja selkeästi verbalisoitava historia voi jäädä lähes totaaliseen pimentoon?

Todellisuutta alettiin pyyhkiä pois jo heti alkumetreillä.

Selitys löytyy valitettavasti jo Priden alkuvuosilta. 1970-alussa Johnsonin ja Riveran osallistuminen jo perinteiksi muodostuneisiin kulkueisiin yritettiin estää cishomojen ja -lesbojen taholta, koska nämä kyseiset ihmisoikeustaistelijat olisivat ”tuoneet huonoa mainetta”. Tällä ilmeisesti viitattiin seksityöläisyyteen ja vapautuneeseen sukupuolenilmaisuun, minkä pelättiin lietsovan konservatiiveja entisestään.

Todellisuutta alettiin pyyhkiä pois jo siis heti alkumetreillä, jotta liikehdintä olisi näyttänyt mahdollisimman valkoiselta ja sukupuolinormeihin sulautuvalta, kunnolliselta ja valtaväestön silmille soveltuvalta toiminnalta. Kun lisätään vielä seksityöläisyyteen liitettävä stigma, niin pakka oli valmis.

Nykyhetki ei ole yhtään parempi, ja tässä näkee selkeän jatkumon. Translait eivät saa cishomoissa aikaan suurta joukkotukea, kun avioliitto-oikeus on kuitenkin viimein saavutettu. Rodullistetut transnaiset ovat murhatilastoissa edelleen kaikkein yliedustetuimpia. Binäärin ulkopuolella olevat transihmiset eivät saa juridista oikeutta olla olemassa. Queer-ympäristö on vitivalkoinen, sillä rasismi ja eksotisointi rehottaa ja tekee rodullistetuille olon turvattomaksi. Seksityöläisyys on edelleen rikollista ja sen harjoittaminen on tehty vaaralliseksi, vaikka se vapaaehtoisesti tapahtuvana on yksi tarpeellinen työ muiden joukossa.

Minä queerina en suostu kaupallistettuun ja valkoiseen prideen.

En haluaisi ajatella näin, mutta tuntuu että jälleen kiittämättömyys on maailman palkka. Toisaalta nyt, kun Stonewallin kapinasta on kulunut 50 vuotta, haluaisin uskoa, että hyväksyisimme ja syleilisimme viimein omaa historiaamme ja antaisimme kiitoksen niille, joille se kuuluu.

Minä queerina en suostu kaupallistettuun ja valkoiseen Prideen, jossa kaikki alistavat tahot marssivat tänäkin vuonna ikään kuin hyvinä kavereina, vaikka loput vuodesta näyttävätkin lähinnä keskisormea.

Pride ei ole hyvän mielen paraati, vaan mielenosoitus ihmisoikeuksien puolesta. Se koskee etenkin kaikkein marginalisoiduimpia. Pride on täällä rodullistettujen transseksityöläisten ansiosta. Karnevaaleja ilman poliittista viestiä voi kukin jatkaa erinäisissä anniskeluravintoloissa, mutta se on kaukana Pridesta. Pride on kapina niin kauan, kunnes kaikki tavoitteet on saavutettu. Muu on omien saavutettujen etuoikeuksien hyväilyä.

***

Mitä tehdä omilla etuoikeuksilla ja miten edistää niiden ihmisten asemaa, jotka ovat Priden takana? Hyvä liittolainen pureutuu omaan rasismiinsa ja pyrkii siitä eroon samalla huomioiden muiden asiattomat puheet ja teot. Hyvä liittolainen ajaa translain uudistusta kokonaisuudessaan, korjaa binäärisen sukupuolikäsityksensä, ei tee ”oletettu”-vitsejä eikä pelkää sukupuolen moninaisuutta. Hyvä liittolainen ajaa seksityön laillistamista ja sen harjoittamisen tekemistä turvalliseksi. Hyvä liittolainen näkee näiden kaikkien risteymät, maksaa rahaa rodullistetuille (ja) transihmisille heidän tekemästään emotionaalisesta työstä eikä tuhlaa pennejään ihmisoikeuksia rikkovien firmojen sateenkaarikrääsään.
Hyvä liittolainen viettää Pridea ympäri vuoden, ei vain yhden viikon verran.