Silja-Riikka Seppälä purkaa stigmaa valokuvan kautta

Harmaasävyinen valokuva, jossa taustalla huvipuiston portti tekstillä "Lasten maailma". Etualalla pitkään takkiin ja lippalakkiin pukeutunut ihminen joka katsoo alaspäin ja poispäin.

Loukko Galleriassa nähdään kesäkuussa Silja-Riikka Seppälän näyttely “Mitä mieleni tekee”. Näyttely perustuu valokuvaprojektiin, joka käsittelee mielenterveyden stigmoja ja niiden vaikutuksia ihmisten välisiin suhteisiin.

Silja-Riikka Seppälä on 25-vuotias itseoppinut taiteilija Helsingistä. Häntä kiinnostaa unet ja mielikuvat, sosiaalinen todellisuus, tarinallisuus ja vähemmistöjen asema, “Minua kiinnostaa eri rakenteiden ja instituutioiden vaikutus ihmiseen ja se mitä jäljelle jää, kun näiden ohjelmoitu vaikutus poistetaan: ihmisyyden sisin, syvin olemus ja sielu.”

Seppälä halusi muotokuvauksen ja haastatteluiden avulla antaa äänen asioille, joista yleensä vaietaan. Kuvien rinnalla nähdään projektiin osallistuneiden kirjoittamia tekstejä. Kokemukset mielenterveyden kanssa kamppailusta ja siitä syntyvistä ulkopuolisuuden ja häpeän tunteista kytkeytyvät yhteiskunnan rakenteisiin. Perinteisimmin rikkaille ja hyväosaisille varattu muotokuva ihmisen arvokkuuden esittämisen muotona otetaan haltuun ja käännetään katse heihin, joita valtamedian katse väistää.

Koetko taiteen välineenä vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin? Vähentääkö se mielestäsi taiteen itseisarvoa, vai onko sellaista?

Olen kuvannut dokumentaarista valokuvaa, jolla on valokuvauksen historiassa selkeä oma tyylinsä ja funktionsa. Kulttuurihistoriallisesti se perustuu usein todistamisen, objektiivisen todellisuuden fyysisen taltioinnin, viestin tuomisen ja valta-asetelmien kysymyksiin. Olen käyttänyt valokuvaa itseilmaisun välineenä, mutta myös yhteiskunnallisten asioiden määrittelynä kuvallisen esityksen avulla. Dokumentaarinen valokuva liitetään usein yhteiskunnallisten epäkohtien ja sosiaalisten ongelmien esilletuomiseen. 

En itse kuitenkaan halua ajatella, että poliittisuus toisi jonkinnäköistä lisäarvoa valokuvalle, tai söisi taiteen itseisarvoa. Haluan itse ajatella, että jokainen teos on, vaikka sitten tiedostamatta, yksilön mielikuvituksen tuotos. Mielikuvitus toki rakentuu yksilön sisäisessä psyykkeessä konstruktiona, mutta on myös aina sosiaalisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden läpäisemä: se on aina tiettyjen ihmisten ja ympäröivän vuorovaikutuksen, vallitsevan kulttuurin, yhteiskunnallisten rakenteiden ja valta-asetelmien, normien, arvojen ja ajattelutapojen läpäisemä. Siten se on aina tiettyyn aikaan ja tilaan sidottu. Näiden näkyvä itsereflektointi tekee taiteesta ehkä näkyvämmin poliittista. Uskon siis henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen ruumiillisuuden löytävän helposti myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi länsimaissa maalattu hyvin subjektiivisena henkilökohtaisena pidetty maalaus voi olla toisen kulttuurin näkökulmasta hyvinkin poliittinen.

Itsereflektointi tekee taiteesta ehkä näkyvämmin poliittista. Uskon siis henkilökohtaisuuden ja tietynlaisen ruumiillisuuden löytävän helposti myös yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Tiettyä poliittista kikkailua olen toki tyylillisillä seikoilla tietoisesti soveltanut. Olen kuvannut muotokuvia, joita pidetään kuva- ja valokuvataiteessa perinteisesti kaikkein arvokkaimpana ja hienoimpana tapana esittää kuvattava. Esimerkiksi visuaalisen kulttuurin tutkijan Asko Lehmuskallion mukaan alun perin muotokuvia on otettu lähinnä kuninkaallisista, aatelisista, rikkaista ja kauppiaista. Vaikka nykyään muistakin kuin ylhäisöstä otetaan muotokuvia, on kunnioittava katsomisen tapa säilynyt. Mielenterveyshäiriöistä kärsivät kantavat edelleen stigmaa ja häpeää yhteiskunnassamme ja monet niiden kanssa elävät ovat myös yhteiskunnan huono-osaisimpia. Muotokuvan kuvaamisen tyyli osoittaa myös, kuinka visuaalisesti kategorisoimme kaiken aikaa ympäristöämme ja muodostamme huomaamatta representaatioita kaikesta.

 

Mitä valokuva merkitsee sinulle?

Valokuvaus on minulle psykofyysinen kokonaisuus. Minulle se on täydellistä läsnäoloa hetkessä, melkeinpä meditatiivista. Oman mielen jatkuva kerronta pysähtyy ja olen läsnä vain tilanteessa. Annan itselleni ikään kuin vapauden kokea ympäröivä maailma sellaisenaan.

Tällä hetkellä minua kiinnostaa paljaus, aitous ja läsnäolo. Haluan riisua kaiken koristeellisuuden ja pyrkiä kuvaamaan sisimmän.

Näissä valokuvissa korostui lisäksi etenkin kohtaaminen ja luottamus. Aihe ei mitenkään ole helpoimmasta päästä ja monelle hyvin henkilökohtainen. Kuvattavat kertovat minulle hyvin raskaista asioista ja näyttävät minulle itsensä hyvin paljaasti, haavoittuvastikin. Siksi tämän jälkeen tuntui vaikealta ottaa valta itselleni ja luoda teos ja representoida heidän ”minuus”. Olihan se suuri luottamuksenosoitus. Siksi halusin vuorovaikutuksen korostuvan tässä valokuvaprojektissa.

Mielenterveysongelmaisten oma ääni jää kuulumattomiin, ajatusluuppeihin omaan kämppään neljän seinän sisälle, vaikka se ehkä olisikin sitä kaikkein arvokkainta tietoa yhteiskunnalle.

Tärkeää minulle oli myös se, että kokevat saavat oman äänensä kuuluviin. Mielenterveysongelmista kärsivät ovat tottuneet siihen, että aina joku puhuu heidän puolestaan: lääkärit, virkavalta tai sossut. Yhteiskunnallinen keskustelu mielenterveydestä keskittyy siis aika lailla niihin, jotka käyttävät valtaa mielenterveysongelmaisiin. Mielenterveysongelmaisten oma ääni jää kuulumattomiin ajatusluuppeihin omaan kämppään neljän seinän sisälle, vaikka se ehkä olisikin sitä kaikkein arvokkainta tietoa yhteiskunnalle.

 

Miten tämä valokuvaprojekti syntyi? Mitä olet oppinut sen tekemisestä?

Lähdin tutkimaan projektissani alun perin paljon sitä, miten yhdestä kokemuksesta voi syntyä kaksi tarinaa, läheisen ja kokevan – millainen diskurssi mielenterveydestä vallitsee omassa kokemusmaailmassa ja toisen näkökulmasta. Tämä välittyi ja avautui minulle hyvinkin tätä tehdessä. Huomasin, kuinka lopulta kokemukset ovat oman mielen tuotosta, sisäisen maailman, ja vaikka toisen halu ymmärtää onkin toisinaan vahva, toisen mielen sisältöä ei tunne kukaan niin hyvin kuin ihminen itse. Itsensä tiedostaminen ja tunteminen sekä vuorovaikutus nousevat keskiöön.

Monen kokemuksessa yhdistyi ulkopuolisuuden, häpeän ja yhteiskunnallisen stigman tunne. Sitä tämän projektin myötä pyrin hälventämään ja purkamaan.

Esille nousi se, että monen kokemuksessa yhdistyi ulkopuolisuuden, häpeän ja yhteiskunnallisen stigman tunne. Nämä ovat juurikin niitä yhteisiä, yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Sitä tämän projektin myötä pyrin hälventämään ja purkamaan. Monessa kertomuksessa yhdistyi kuitenkin myös empatia, samaistuminen, ymmärtäminen ja yhteisöllisyyden tunne, monien kuvattujen suhde perustui luottamukselle ja arvostukselle, joita nimenomaan näiden vaikeiden kokemusten kautta oltiin vahvistettu. Kuvauksissa olimme läsnä kokemuksille ja hetken niiden kanssa yhdessä, ja se oli parhaimmillaan voimaannuttavaa.

 

Silja-Riikka Seppälä – Mitä mieleni tekee 

Loukko Galleria 15.6.-4.7.2020 

Avajaisia ei vietetä

@adreaminachaos