Suostumus ei riitä

Sisältövaroitus: #punkstoo, hyväksikäyttö

Otsikon lause on tykyttänyt takaraivossani siitä asti, kun lakialoite suostumuksen lisäämisestä seksuaalirikoksia koskevaan lakiin nousi keskusteluun vuonna 2018. Tykytys voimistui tänä vuonna, kun luin Vanessa Springoran hyväksikäyttöä Ranskan kulttuuripiireissä 80-luvulla käsitelleen kirjan Suostumus. Nyt @punkstoon aloittama keskustelu punk- ja alakulttuuripiirien sisällä tapahtuvasta hyväksikäytöstä ja väkivallasta pakottaa tykytyksen ulos.

Seksuaalinen, niin kuin myös emotionaalinen, fyysinen, taloudellinen hyväksikäyttö perustuu sananmukaisesti toisen käyttämiseen hyväksi. Suostumus on huono mittari hyväksikäytölle – oikeastaan suostumus on usein se, mikä hyväksikäytön mahdollistaa. Puhe suostumuksesta ja sen puutteesta on tietenkin ehdottoman tärkeää ja suostumuksen puute raiskauksen tunnusmerkkinä pitäisi olla itsestäänselvä. Pelkään kuitenkin, että suostumuspuhe hämärtää entisestään hyväksikäytön rajoja ja vaikeuttaa hyväksikäytön tunnistamista uhrien näkökulmasta. Kaikille hyväksikäytön uhreille: se, että olet suostunut johonkin (edes joskus, osittain, hetkittäin tai toistuvasti) ei tarkoita, että syy oli sinun. Hyväksikäyttö on vallankäyttöä ja manipulointia.

Monet ihmettelevät ja arvostelevat tapaa jolla tapaukset on tuotu esiin, nimettöminä kirjoituksina sosiaalisessa mediassa, osassa tapauksista vuosien viiveellä. Tähän toimintatapaan on kuitenkin hyvät syynsä.

Hyväksikäyttöön liittyy häpeää ja syyllisyyttä, jota joukkovoima ja vertaistuki lieventää.

Hyväksikäytön ja kaltoinkohtelun tunnistamiseen voi kulua vuosia. Prosessi on usein hiljattainen ja osin tiedostamaton, ja lopulta oikeaa hetkeä voi olla vaikea löytää. Omien kokemusten näkeminen laajemmassa kontekstissa ja vastaavista asioista lukeminen jonkun toisen kokemuksen kautta auttaa tunnistamaan ja myöntämään omia kokemuksia.

Monet jotka ovat puhuneet kokemuksistaan aiemmin, ovat tulleet sivuutetuiksi tai vähätellyiksi. Kokemuksista puhumisen seuraukset voivat pelottaa, usein syystä. Monille uskalluksen ratkaiseva tekijä on se, ettei oma kertomus tule nähdyksi ainoana, vaan osana suurempaa ongelmaa.

Kohti parempaa alakulttuuria?

Alakulttuureihin liittyy yhteenkuuluvuuden eetos, joka syntyy yhteisestä ja jaetusta ulkopuolisuuden kokemuksesta. Tässä on paljon hyvää ja hienoa, ja se toimii monin tavoin jäsenilleen elintärkeänä solidaarisuuden turvaverkostona. Yhteenkuuluvuudella on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Solidaarisuus ja halu kuulua yhteen voi ylittää omat rajat. Sen myöntäminen, että toinen on rikkonut itseä tai läheistä vastaan, tarkoittaisi sen myöntämistä, että yhteinen on mennyt rikki. Siksi vääriä tekoja on mieluummin näkemättä.

Olemme kaikki kasvaneet kulttuurissa, joka on patriarkaalinen ja vihamielinen naisia ja vähemmistöjä kohtaan, eikä tiedostavaksi julistettu alakulttuurikupla ole koskaan ollut tästä vapaa. Tuskin kukaan meistä voi sanoa, ettei olisi ainakin jossain määrin ja joissakin tilanteissa ollut mahdollistamassa misogynisen ja toksisen kulttuurin ylläpitämistä. Itse ainakin olen. Oman toiminnan ja käytöksen tarkastelu kriittisesti ja itsereflektointi on alku, ja jokaisen velvollisuus.

Kaikille itsensä hyväksikäyttäjiksi tunnistaneille tai omaa menneisyyttään kuumeisesti miettiville ja parannusta tekeville: uhreilla ei ole mitään velvollisuutta ottaa vastaan anteeksipyyntöjä, kuunnella selityksiä, syitä tai kasvutarinoita, eikä toimia teille armahtajina. Meidän on ollut pakko oppia elämään tämän kanssa, nyt on teidän vuoronne.

 

Kirjoittaja haluaa pysytellä nimettömänä